ANEKDOOTIN VALAISTUKSESSA.

    "Koska hänen teoksessaan on verrattomia anekdootteja, on se oppineiden keskuudessa joutunut ylenkatseen alaiseksi, mutta nykyään, jolloin olemme oivaltaneet, että tärkeintä historiassa ovat pari kaskua ja jolloin emme enää tule levottomiksi, vaikka jokin ei olekaan pitkäveteistä, Herodotos saa uutta luottoa."

    Tämä oli Emersonin arviointi vanhan ajan suurimmasta historiankirjoittajasta Herodotoksesta. Ja tähän voimme lisätä sen, mitä juutalaisperäinen Egon Friedell sanoo älykkään omaperäisessä ja loistavalla tyylillä kirjoitetussa "Uuden ajan kulttuurihistoriassa": "Anekdootti jokaisessa merkityksessään näyttää minusta kulttuurihistoriankirjoituksen ainoalta oikeutetulta taidemuodolta." Anekdootin rinnalle Friedell asettaa liioittelun, jota hän pitää toisena hedelmällisen historiankirjoituksen työmenetelmänä. Liioittelu saattaa tosin, näin Friedell selittää, merkitä vähäistä tarkkuuden menetystä, mutta se tietää toiselta puolen suurta tehokkuuden lisäystä.

    Jos siis aivan vakavassa mielessä voidaan sanoa, että historiankirjoituksessa, joka on sentään vaateliasta työtä, pätee anekdootti ja liioittelu, niin eivätkö nämä sitten vieläkin paremmin kelpaa ajankohtaisen, arkipäiväisen elämänmenon kuvaamiseen ja luonnehtimiseen. Jos aikoo saada todenmukaisen ja luotettavan kuvan kansan parissa vallitsevista mielialoista, ei siis ole välttämätöntä vaivautua kuulemaan nukuttavan ikävää esitelmää taikka lukemaan ilmeetöntä suomalaista pääkirjoitusta. Sekä esitelmä että pääkirjoitus esittävät asiat ja olosuhteet useimmitenkin niin kuin asianomainen niiden toivoisi olevan. Mutta jos pitää silmänsä ja korvansa auki jokapäiväistä elämää seuratessaan, voi vangita kymmenittäin pieniä, itsessään merkityksettömiä sanoja tai tapahtumia, jotka valaisevat niin sanottua tilannetta paremmin ja uskottavammin kuin yksikään propagandaseikkojen vaikutuksen alaisena väsätty kirjoitelma. Ja jos onnistuu sieppaamaan jutun, kaskun, anekdootin, joka jollakin tavalla liittyy päiväntapahtumiin, voi se antaa, silloin kun se on lajinsa parhaimpia, ei vain oikeaanosuvan, vaan myöskin täydellisen ja täyteläisen kuvan olosuhteista, henkilöistä ja mielialoista. Tuo juttu saattaa olla tosi, jossakin ja jollekulle tapahtunut taikka se saattaa olla täysin tuulestatemmattu, aivan alusta loppuun keksitty, mutta itse ajankohta on antanut sille sisällön ja sävyn. Juuri sen takia sillä on myöskin ajankohtainen todistusvoima.

    Me olemme voineet lukea jostakusta aikalaisestamme monisanaisen esittelyn perusteellisine elämäkertatietoineen. Ja kuitenkin karakterisoi meille hänen katseensa, käyntinsä, puhetapansa, kädenliikkeensä tai jokin muu hänelle ominainen ele häntä paremmin kuin seikkaperäisinkään luonnekuva. Taikka me olemme kahlanneet läpi tunnontarkan selonteon jostakin merkittävästä tapahtumasta, johon olemme jollakin nurkalla ottaneet osaa. Ja kuitenkin antaa jokin mieleemme jäänyt yksityiskohta kaikkein luonteenomaisimman kuvan asiasta. Tuo yksityiskohta saa ajan kuluessa todellista keskeisemmän merkityksen mielessämme, ja kun me huomaamme, että käsityksemme koko tapahtumasarjasta on tuon yksityiskohdan varassa, esiintyy se meille itsellemme piankin liioitellussa asussa. Niin alamme sen sitten kertoa muille yhä rehevämmin liioiteltuna ja väritettynä aina siihen saakka, että toinen henkilö, joka on itse elänyt tuon yksityiskohdan, ei sitä enää tunne todellisuudessa tapahtuneeksi. Mutta sittenkin tuo liioiteltu detalji, joka on siis muuttunut anekdootiksi, saattaa ei vain meille vaan ulkopuolisillekin välittää oikean kuvan tapahtumien sisäisestä olemuksesta, vaikkapa niiden ulkonainen kulku ei anekdootin valossa esiinnykään täysin totuutta vastaavana.

    Anekdotiikan parhaimmat luomukset ovat toimivien henkilöiden suuhun pannut sanat. Henkilönä voi olla Napoleon tai Nelsonin laivaston halvin merimies, Churchill tai Göring, Stalin tai pohjolan lentojätkä, jokaiselle voi kaskuntekijä saada suuhun sanat, jotka luonnehtivat aikaa ja olosuhteita mutta myöskin sanojen lausujaa. Ne lukemattomat historialliset pikkujutut, joita on arvossapidetyissä oppikirjoissa yhtä hyvin kuin enemmänkin ajanvietteeksi tarkoitetuissa tosikertomuksissa, kuinka se ja sekin merkkimies sanoi sitä ja sitä, ovat suurimmaksi osaksi pelkkää mielikuvitusta, niitä ei ole koskaan yrittänytkään tapahtua. Mutta harvoin ne sentään antavat kokonaan kieron kuvan henkilöstään ja siitä tilanteesta, jossa niiden olisi pitänyt tapahtua.

    Kerromme pienen esimerkin omista oloistamme. Kesällä 1917 elettiin maassamme levotonta aikaa. Työväestö liikehti, ja maan hallitus, senaatti, jonka varapuheenjohtajana oli Oskari Tokoi, saattoi vain vaivoin ylläpitää järjestystä. Tilanne kiristyi päivä päivältä, senaatti kulutti aikansa istunnoissa senaattorien sekä riidellessä keskenään että keksiessä keinoja, miten asiat voitaisiin sentään hoitaa. Kerran taas olivat levottomat ainekset pitäneet senaatintorilla kokouksen ja lähettäneet sieltä jonkinlaisen valtuuskunnan taikka lähetystön senaattiin vaatimaan mitä se nyt mahtoikaan olla. Lähetystö tuli keltaiseen linnaan ja sai kuulla, että senaatti istuu parhaillaan ja että sitä ei saa häiritä. Lähetystö vaati kuitenkin itsepintaisesti pääsyä senaatin istuntosaliin, mutta vahtimestarit sen yhtä päättäväisesti ehkäisivät. Niin syntyi istuntosalin ovella pieni töniminen ja kärhämä, joka päättyi siihen, että lähetystön jäsenet saivat kuin saivatkin oven auki. Mutta siellä istui senaatti juhlallisena pitkän veralla päällystetyn pöydän ääressä ja lähetystön jäseniltä meni sisu kaulaan. Sisälle ei kukaan uskaltanut mennä. Mutta pöydän ääressä keskellä istui tuttu mies, Oskari Tokoi. Hänellehän tässä oikeastaan olikin asiaa. Ja niin alkoi lähetystön johtaja viittoa ovelta kädellään Tokoille ja samalla hän sanoi: "Hei, Oskari, tulehan tänne." Mutta hallituksen päämies ei pitänyt tällaisesta lähentelystä, vaikka vanha kaveri sieltä viittilöikin, ja hän huusi ovelle: "Painu helvettiin."

    Tietenkin Tokoin oli pitänyt korottaa ääntään hieman tavallista keskustelutyyliä kuuluvammaksi, ja niinpä kirkollisasioita hoitava senaattori Setälä, jonka tapana oli silloin tällöin ottaa pienet nokkaunet, olipa sitten menossa senaatin istunto, tieteellinen esitelmä tai visiitti, heräsi ja olematta täysin kärryillä tapahtumien kulusta mutta alitajunnassaan oivaltaen, että jotakin tavatonta oli tapahtumassa, lausui: "Eiköhän mahtanut sentään tulla liian hätäinen päätös."

    Kertomus kuvaa luotettavasti monia tosia asioita: maan silloista levotonta tilaa, työväestön liikehtimistä, sen tuntemaa luottamusta omaa miestään kohtaan, Tokoin varmaa ja jämttiä tapaa hoitaa asioita, Setälän hyviä hermoja sekä hänelle puheenjohtajasta seuraavana miehenä, ja siis hallituksen ensimmäisenä porvarina, kuuluvaa velvollisuutta valvoa, että päätökset ovat harkiten tehtyjä.

    Kesällä 1938 olivat eräät suomalaisen Delaware-retkikunnan jäsenet tavanneet Oskari Tokoin Amerikassa. Hänelle oli kerrottu tämä tarina senaatintorin lähetystöstä ja sen saamasta tuimasta vastaanotosta senaatissa. Tokoi oli kuunnellut juttua huvittuneena. Sen päätyttyä hän oli sanonut vasta ensimmäistä kertaa kuulleensa kertomuksen tapahtumasta, jota ei ollut koskaan todellisuudessa sattunut. Mutta riemullisesti keksitty juttu se on, oli Tokoi tunnustanut.

    Ja muuan toinen esimerkki, tällä kertaa kaukaisilta sotatanterilta.

    Napoleon oli paennut Elbalta, saapunut Ranskaan ja nostattanut kansansa aseisiin. Huumautunut Ranska oli taas valmis taistelemaan koko Eurooppaa vastaan. Ja Ranska sai taistella, ei, vaan sen täytyi taistella. Leppymätön Englanti, kansallisesti herännyt Preussi sekä kaukainen, mutta sotilaallisesti mahtava Venäjä pakottivat sen taistelemaan.

    Kesäkuun 18. päivänä 1815 ratkaistiin Napoleonin Ranskan kohtalo Waterloon kentällä Belgiassa. Taistelun kulku oli dramaattinen. Iltapäivällä, taistelun kestettyä kuudetta tuntia, oli Wellington peräytymässä ja Napoleon lähetti pikakuriirin Pariisiin ilmoittamaan, että taistelu on voitettu. Kunnes Blücherin johtamat saksalaiset divisioonat, joita Napoleon piti omana apuväkenään, hyökkäsivät ranskalaisten kimppuun. Taistelun väsyttämät ranskalaiset joutuivat sanoin kuvaamattoman sekasorron ja hillittömän pakokauhun valtaan. Mutta oli yksi joukko-osasto, joka ei horjunut. Se oli keisarillinen kaarti. Se oli tähän saakka ollut reservinä, nyt se marssi taistelurintamaan. Samaan aikaan kun muu armeija pakeni mielettömässä sekasorrossa sen ympärillä, kaarti jatkoi marssiaan eteenpäin kiihtyvän ammunnan alaisena, menettäen kaatuneita joka askeleella. Vihdoin marssi pysähtyi ja kaartin rykmentit seisahtuivat taistelemaan päälle tunkevaa vihollista vastaan. Jalansijaakaan väistymättä kaartin osastot kaatuivat viimeiseen mieheen. Muutamat neliöt kestivät myöhäiseen iltaan saakka.

    Historiankirjoitus ei ole säästänyt mainesanoja ylistäessään Napoleonin henkikaartin uljasta taistelua Waterloon verisenä yönä. Monia yksityiskohtia kerrotaan, mutta yksikään Waterloon taistelua kuvaava teos ei unohda sitä vastausta, jonka keisarillisen kaartin viimeisen osaston komentaja antoi antautumisvaatimuksen esittäneille englantilaisille. Kun vihollisen tulessa kokoonsulanut pieni kaartinosasto jatkoi toivotonta taisteluaan, kehoitti englantilainen upseeri, joka oli liikuttunut ja ihastunut kaartin sankarillisuudesta, ranskalaisia antautumaan. "Uljaat ranskalaiset, antautukaa."

    Siihen vastasi kaartinosaston komentaja:

    "La garde meurt, mais elle ne se rend pas." Kaarti kuolee, mutta ei antaudu.

    Ja niin kulki Ranskan kaartin viimeinen osasto armoa pyytämättä, armoa antamatta matkansa päähän.

    Näin kertoo historia Waterloosta ja Ranskan kaartin sankarillisesta taistelusta. Kuinka lukemattomat nuorukaiset maailman kaikissa maissa ovatkaan posket hehkuen lukeneet kuvausta kaartin viimeisistä hetkistä ja ihailleet tuota uljaista uljainta komentajaa, jonka ylpeä vastaus on tullut kaikkien kuolemaan saakka uskollisten taistelijain tunnuslauseeksi. Kuinka monta kertaa onkaan epätoivoisessa asemassa oleva sotilas, päättäessään jatkaa taistelua viimeiseen hengenvetoon saakka, kohottanut huulilleen henkikaartin komentajan kuolemattomat sanat: kaarti kaatuu, mutta ei antaudu. Kuinka moneen loistavaan sankaritekoon nämä sanat ovatkaan innoittaneet sotilaita.

    Vastaako tämä historian kuvaus tapahtumien todellista kulkua Waterloossa? Victor Hugo on "Kurjat"-teoksessaan suurenmoisen vauhdikkaasti kertonut tästä Napoleonin viimeisestä taistelusta. Keisarillisen kaartin uljas loppu on siinä kerrottu seuraavasti:

    "Hämärässä, lähes kello yhdeksän illalla, oli vielä yksi sellainen neliö jäljellä Mont-Saint-Jeanin alalaidassa. Tässä onnettomassa alhossa, sen rinteen juurella, jota ylös kyrassieerit olivat rynnänneet ja joka nyt oli englantilaisia osastoja tulvillaan, taisteli tämä neliö voitollisen vihollisen tykistön keskitetyn tulen alaisena hirvittävässä luotisateessa. Sitä johti siihen saakka verraten vähän huomattu upseeri, nimeltä Cambronne. Jokaisesta yhteisestä laukauksesta pieneni neliö, mutta vastasi yhä. Se vastasi tykinkuuliin kivääritulella lakkaamatta vetäen kokoon neljää seinämäänsä.

    Kun tässä legioonassa enää oli vain kourallinen miehiä, kun sen lippu ei ollut enää kuin riekale, kun sen kiväärit, luotien loputtua, eivät enää olleet kuin keppejä, kun kaatuneiden kasa oli suurempi kuin elävien joukko, syntyi voittajien keskuudessa näiden ylevien kuolonuhrien ympärillä jonkinlainen pyhä väristys, ja englantilainen tykistö vaikeni. Se oli jonkinlainen hengähdyshetki. Näillä sotureilla oli ympärillään kuin kummitusten vilinä ratsumiesten hahmoja ja tykkien mustat profiilit valoisan taivaan kajastaessa pyörien ja lavettien välistä; kuoleman jättiläispää, jonka sankarit aina näkevät häämöttävän savun seassa taisteluiden taustalla, tuli nyt katsomaan heitä lähempää. He saattoivat hämyssä kuulla, kuinka tykkejä ladattiin; palavat sytyttimet muodostivat piirin heidän ympärilleen kuin yössä kiiluvat tiikerinsilmät; englantilaisten patterien kaikki sytyttimet lähenivät tykkejä; silloin eräs englantilainen kenraali, toisten mukaan Colville, toisten mukaan Maitland, huusi heille liikutettuna, viivyttäen viimeistä hetkeä, joka nyt väikkyi näiden miesten pään yllä:

    "Uljaat ranskalaiset, antautukaa!"

    "Merde!" Paskaa!

    Meillä on tässä rinnakkain kaksi kertomusta kaartinosaston komentajan vastauksesta. Että Hugon esittämä variaatio on historiallisesti oikea, siitä ei liene epäilystä. Mutta tapahtuman, olosuhteitten ja henkilön kuvauksena se on väärä.

    On mielenkiintoista seurata vielä Hugon esittämää variaatiota, jotta saisimme nähdä, kuinka mestarillisella tavalla Hugo on pyrkinyt selittämään Cambronnen todellisen vastauksen sielullista pohjaa. Näin kirjoittaa Hugo:

    "Kun ranskalainen lukija vaatii arvonantoa, ei kenties kauneinta sanaa, mitä ranskalainen milloinkaan on lausunut, saisi hänelle toistaa. On luvatonta liittää ylevää historiaan.

    Omalla vastuullamme ja uhallamme rikomme tämän kiellon.

    Näiden jättiläisten joukossa oli siis yksi ylijättiläinen: Cambronne. Sanoa tuo sana ja sitten kuolla, mikä enää voi olla suurempaa!

    Mies, joka voitti Waterloon taistelun, ei ole Napoleon, joka pakenee, ei Wellington, joka alkaa horjua kello neljä ja on epätoivoisessa asemassa kello viisi, ei Blücher, joka ei ottanut osaa taisteluun; mies, joka voitti Waterloon taistelun, oli Cambronne.

    Sellaisen sanan sinkoaminen ukkosta vastaan, joka juuri käy iskemään kuoliaaksi, on voittamista.

    Antaa tuo vastaus ratkaisevalle käännekohdalle, sanoa se kohtalolle, seistä pystyssä sittenkin, kun jo on kaatunut, kahteen tavuun upottaa koko Euroopan liittoutuminen, tehdä kielen halvin sana sen uhkeimmaksi antamalla ranskalaisen sankaruuden välähtää siinä, uhmaten päättää Waterloo laskiaisilveeseen, keskittää tämä voitto lausuttavaksi sopimattomaan loppusanaan, menettää tanner, mutta pitää historia, saada tällaisen verilöylyn jälkeen naurajat puolelleen, se on mittaamattoman suurta.

    Tämä Cambronne, joka esiintyy viimeisellä hetkellä, tämä tuntematon soturi, tämä mitättömän pieni numero sodan summassa, tuntee, että tässä romahduksessa on kaksinkerroin tuskallinen valhe, ja samalla hetkellä kuin hän puhkeaa raivoon siitä, tarjotaan hänelle tätä narrinpeliä: elämää! Kuinka se voisi muuta kuin etoa hänen mieltänsä? Ne ovat tuolla, kaikki Euroopan kuninkaat, he ovat jalkainsa alle tallanneet keisarillisen kaartin ja suuren armeijan, he ovat juuri kukistaneet Napoleonin, ja jäljellä on ainoastaan Cambronne; ei ole enää kuin tämä mitätön maanmatonen vastalausetta ilmaisemaan. Silloin hän etsii sanaa niinkuin hakisi miekkaa. Vaahto nousee hänen suuhunsa ja tämä vaahto on tuo sana: merde. Me toistamme sen, tämän sanominen, tämän tekeminen, tämän keksiminen, se on voittajaksi jäämistä."

    Me ymmärrämme kyllä tämän jälkeen, että Cambronne on vastannut Hugon kertomalla tavalla. Mutta sittenkin me pidämme olosuhteiden ja tapahtumien sisäistä merkitystä kuvaavana oikeana kertomuksena sitä, jonka mukaan urhea kenraali huusi antautumista tarjoaville: kaarti kuolee, mutta ei antaudu. Sillä tämä vastaus kuvaa suurelle yleisölle ymmärrettävämmin kuin Cambronnen todellisuudessa käyttämä ilmaisu sitä rajatonta urheutta ja pelottomuutta, joka vei kaartin kuolemaan. Cambronnen todellinen vastaus ei ole historiaan sopiva sankarin sana. Se riitti hyvin siinä silmänräpäyksessä, jona se lausuttiin, mutta se ei riitä jälkimaailmalle. Se ei kykene luomaan oikeaa mielikuvaa Napoleonin sotilaita elähdyttävästä hengestä, se ei kykene innoittamaan jälkeentulleiden sukupolvien romanttisia nuorukaisia mainetekoihin. Siksi on historian väärennys oikeampi kuin historian todellisuus. Tämä tapaus paljastaa historiallisen anekdootin korvaamattoman arvon.

    Pienet ajat synnyttävät pieniä, latteita anekdootteja. Pienistä henkilöistä kerrotaan alakuloisen mehuttomia ja värittömiä juttuja. Suuret ajat ja suuret tapahtumat, suuret persoonallisuudet hyvässä ja pahassa, ne ovat hyvien juttujen, oikeiden ja väärien, hikevä maaperä. Suomen kansa on elänyt viime vuosina suurta ja kovaa aikaa. Tuskin koskaan ennen päiväntapahtumat ovat synnyttäneet niin lukemattoman määrän juttuja ja kaskuja tapahtumista ja henkilöistä kuin nyt. Niistä on osa todellisuudessa tapahtuneita, osa mielikuvituksen keksimiä. Ne antavat koristelemattoman, mutta luotettavan kuvan kansan parissa vallitsevista mielialoista ja toiveista. Varsinkin rintamajoukoissa on syntynyt juttu poikineen. Monet niistä ovat vain siihen määrään arastelemattomia, elämää ikäänkuin riukuperspektiivistä tarkastelevia, että niitä ei lainkaan tai sellaisinaan voi painetussa sanassa käyttää. Se on todellinen vahinko, sillä juuri ne antaisivat paremman kuvan päivän tilanteesta sanokaamme nyt vaikka henkisen huollon alalla kuin perusteellisinkaan tilannekatsaus.

    Tarkoituksemme on tässä kirjasessa esittää muutama anekdootti, jonka tarjoamasta näkökulmasta sitten pyrimme tarkastelemaan maamme asemaa sekä suomalaista sodassa ja vaikeuksien hetkellä. Anekdootin valaistuksessa haluamme tutkia niitä tekijöitä, joiden varassa voitamme kansallemme turvatun tulevaisuuden.