Eduskunnan vallan täydellisyydestä

LIIMATAINEN

4/10 1974

Suomen tasavallan eduskunta on viime aikoina joutunut yleisen huomion ja keskustelun kohteeksi ehkäpä enemmänkin kuin ennen. Tämä johtuu ensi kädessä siitä, että valtiosääntöuudistuksen yleissuunta on pakostakin tuonut eduskunnan osan valtioelämässämme korostetusti esille. Edistykselliset uudistajat, jos niin saa sanoa, haluavat siirtää eduskunnalle itse asiassa kaiken julkisen vallan. Taantumus, jos niin saa sanoa, taas tyytyy korkeintaan osauudistuksiin, jos suostuu niihinkään.

  Tässä ei ole tarkoitus asettua suden tai lampaan puolelle uudistusten tarpeellisuutta tai kiireellisyyttä ratkaistaessa. Väärinkäsitysten välttämiseksi on kuitenkin paikallaan todeta, että eduskunnalla on keskeinen osa Suomen valtioelämässä. Hallitusmuodon 2 §:ssä säädetään, että valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Hallitusmuodon 36 §:n mukaan hallituksen tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Suomi on siis tyylipuhdas edustuksellinen demokratia. Kansalle kuuluvaa täyttä valtiovaltaa käyttää eduskunta.

  Näin pitkälle asia on selvä. Mutta miten demokratia pelaa meillä ja muissa maissa? Mikä on kansanedustuslaitosten asema nykyisen valtiollisen kehityslinjan vallitessa?

  Parlamentarismin kotimaa on Englanti. Parlamentarismi merkitsee sitä, että hallituksen tulee nauttia demokraattisesti valitun kansanedustuslaitoksen luottamusta. Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että määräsuuntaisen ja kestävän hallituspolitiikan harjoittaminen edellyttää, että hallituksella on yleisten vaalien välisenä aikana parlamentin enemmistön luottamus ja kannatus. Varmimmin tämä asiaintila toteutui, milloin maassa oli vallalla kaksipuoluesysteemi. Enemmistö hallitsi ja vähemmistö valmistautui ottamaan seuraavissa vaaleissa johdon käsiinsä.

  Millainen on parlamentarismin asema tätä nykyä?

  Iso-Britanniassa on vähemmistöhallitus, samoin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Se lähtökohta, joka oli parlamentarismilla, on osoittautunut pettäväksi. Kansanedustuslaitokset ovat sisäisesti siihen määrään sirpaloituneet, että ne eivät voi tarjota mitään yhtenäistä perustaa hallitusvallalle. On liian paljon puolueita. Niiden välillä on liian jyrkät vastakohtaisuudet sekä asiallisesti että taktisesti.

  Näissä oloissa on vaikeaa tai mahdotonta saada aikaan sellaista monen puolueen välistä yhteistyötä, joka loisi edellytykset pitkäaikaiselle johdonmukaiselle politiikalle. Kun näin on, mikä tahansa odottamaton tilanne voi synnyttää eduskunnassa tilapäisen enemmistön, joka lyö pirstoiksi varmaltakin vaikuttaneen poliittisen linjan. Kuta täydellisempi eduskunnan valta on, sitä syvemmät muutokset yhtenäistä enemmistöä vailla oleva parlamentti voi aikaansaada.

  Nämä ovat yleisiä näkökohtia.

  Monipuoluejärjestelmä ja ylenpalttinen puoluehajanaisuus vievät siihen, että eduskunnan kaikkivaltaisuus sisältää vaaran pysyvälaatuisen, johdonmukaisen politiikan noudattamiselle.

  Meillähän on monen viime vuoden aikana kyetty asioita hoitamaan enemmistöhallitusten väellä ja voimalla. Mutta hallitusten takana oleva enemmistö on ollut sekava ja hajanainen. Eri suuntiin tempoilevat voimat hallituksen sisällä ovat asettaneet johdonmukaisen politiikan hoitamiselle ylivoimaisen esteen. Suomen enemmistöhallitukset eivät ole samalla tavoin yhtenäisiä kuin olivat parlamentarismin emämaassa Englannissa. Ne ovat enemmistöasemastaan huolimatta sisäisesti niin rikkinäisiä, että pitkän tähtäysvälin politiikkaa ei yleensä voida harjoittaa. Ne ovat enemmistöhallituksia tapaus tapaukselta, koska tehdään ja on pakko tehdä kompromisseja. On pakko ylläpitää hallitusyhteistoimintaa, kun muuta vaihtoehtoa ei ole näköpiirissä.

  Toisinaan on vähemmistöhallitus voimakkaampi myös eduskuntaan nähden kuin sirpaleista koottu ns. enemmistöhallitus. Esimerkiksi Tanskan kansankäräjien pieneen vähemmistöön nojaava Hartlingin hallitus kykeni ajamaan läpi varsin väkevän säästäväisyysohjelman, mihin Suomessa ei ole pystytty enemmistönkään voimin.

  Vaikka kyllä meilläkin on hallituksen mahdista ja eduskunnan lojaalista suhtautumisesta puhuttu sanoja säästämättä.

  "Meiltä kaikilta suomalaisilta vaaditaan entistä enemmän malttia, ahkeraa työntekoa, säästäväisyyttä ja yhteistyönhalua." Tässä "eduskunta näyttää tietä ja esimerkkiä koko kansalle".

  Onpa komeasti sanottu ja uljaasti luvattu. Lainauksen alkuosaan ahdetun fraasikokoelman voi tietenkin humauttaa kuka tahansa, mutta eduskunnan puolesta ja nimissä ilmaisun rohkean lupauksen kykenee antamaan vain valtiovarainministerimme.

  Tosin kävi niin, että kun vuodelle 1975 valmistettua "säästäväisyysbudjettia" valtiovarainministerin valoisan ja lohduttavan puheenvuoron jälkeen käytiin eduskunnassa syynäilemään, niin kymmenissä vihaisissa puheenvuoroissa vaadittiin suurempia tai kokonaan uusia määrärahoja. Ennusteltu esimerkki säästäväisyydestä näytti he lievästi sanoen vähemmän vakuuttavalta.

  Parhaillaan käytävä taistelu eduskunnan täysivoipaisuudesta ja -valtaisuudesta liittyy omalla tavallaan valtion tulevan vuoden talousarvioon. Jokainen tietää, että yksi inflaation vastustamisen keinoista on valtion menotalouden pysyttäminen kurissa. Jos eduskunta noudattaa valtiovarainministerin lisämäärärahojen kohdalla esittämää jyrkkää vaatimusta, että "penninkin myönnytys on täysin mahdoton", silloin se teoillansa osoittaa, että sille voidaan uskoa laajaltikin uusia toimivaltuuksia.

  Jos eduskunta ei näet pysty järkeviin ratkaisuihin pienissä asioissa, kuinka se sitten selviää kysymyksistä, joissa intohimot ovat mukana päätöksiä muovaamassa.

  Vaikka eivät inflaation vastustamistoimenpiteetkään ole vallan pieniä. Moni länsimainen poliitikko on näet väittänyt, että jos inflaatio etenee vuodesta toiseen kaksinumeroisin luvuin, maa ei ole pitkään demokratia.