Offensiivi periferiassa.

Jos koskaan voimme puhua koko maailman mielenkiinnon kohdistumisesta tiettyyn tapahtumaan, niin on Churchillin ja Rooseveltin Quebecissä pitämä konferenssi ollut tätä suuruusluokkaa. Kun pyrimme arvioimaan tämän konferenssin poliittista ja sotilaallista tarkoitusta ja merkitystä, niin voimme sitä hyvin verrata niihin neuvotteluihin, joita Hitlerin ja Mussolinin välillä on käyty eri aikoina ennen nykyisen maailmansodan alkamista ja sen jälkeen. Niillä oli ratkaiseva merkitys lähimmän ajan poliittiselle ja sotilaalliselle kehitykselle, niitä seurasivat miltei poikkeuksetta käänteentekevät tapahtumat. Tosin tapasivat näihin aikoihin toisensa silloin tällöin myöskin vastakkaisen puolen valtiomiehet, mutta heidän kohtaamisilleen omistettiin yleensä vähemmän huomiota, sillä kun alakynnessä olevat kokoontuvat neuvonpitoon, pohtivat he keinoja häviön lykkäämiseksi ajassa eteenpäin, niin ajateltiin. Mutta osat ovat nyt vaihtuneet. Se jännittynyt huomio, joka ennen kohdistettiin johonkin Salzburgin tai Brenner-solan neuvotteluun, suuntautuu nyt Quebeciin. Koko maailma tietää, että siellä ei ole kysymys defensiivistä, siellä päätetään hyökkäyksestä varsinaista Euroopan linnoitusta vastaan. Aloite tällä kertaa liittoutuneilla.

Quebecin konferenssia on ensi kädessä pidettävä luonteeltaan sotilaallisena, mutta myös poliittiset kysymykset ovat olleet esillä, nehän kietoutuvat erottamattomina kaikkiin suurempiin sotilaallisiin ratkaisuihin. Ilman erehtymisen vaaraa voi sanoa, että angloamerikkalaisen yhtymän suhde Neuvostoliittoon on ollut Quebecin poliittisten keskustelujen keskeinen aihe. Tällä kertaa ei ole tilaisuutta puuttua enemmälti tähän probleemaan, mutta asiayhteys vaatii toteamaan, että Rooseveltin ja Churchillin täytyy ei vain tarkkaavaisina, vaan erittäin huolekkaina seurata Venäjän politiikkaa. Se on viime aikoina, kuten aina, näyttäytynyt itsekkäänä, epäluuloisena, epäluotettavana ja epämääräisenä, sellaisena, josta sen enempää vihollinen kuin liittolainenkaan ei saa kunnollista käsitystä eikä pitävää otetta. On ymmärrettävää, jos Venäjän liittolaiset tuntevat yhä kasvavaa huolestuneisuutta Venäjän politiikan johdosta. Englanti on tosin tähän mennessä viimeistään rauhanneuvotteluissa voittanut nekin sodat, joihin se ei ole ottanut osaa, mutta historiantutkija Churchill tietää, että suotuisa historia ei toistu niille, jotka kädet ristissä luottavat tradition voimaan. Jos siis Venäjä pelaa omaa peliään monilla korteilla, niin sitä tekevät myös sen liittolaiset. Tästä pokerista on Quebecissä keskusteltu.

Niin tärkeitä kuin poliittiset neuvottelut mahtavatkin olla, joutuvat ne kuitenkin niiden ratkaisujen varjoon, joita Quebecissä on tehty sotilaallisista kysymyksistä. Emme luulisi, että siellä on enää päätetty lähimmän ajan strategiasta, sillä strategiset päälinjat on täytynyt vahvistaa jo aikaisemmin sitä offensiivia varten, jonka pitäisi tapahtua "ennen lehtien putoamista". Mutta aikaisemmin vahvistettu strateginen yleissuunnitelma on tietenkin sisältänyt monia kilpailevia vaihtoehtoja, monia operatiivisia yksityiskohtia jne., joista on juuri nyt ollut saatava lopullinen selvyys. Maailmalla on hyvin perusteltu syy uskoa, että Quebec on kyennyt antamaan avoinna oleviin kysymyksiin sellaisen selvyyden, että sotilaitten vuoro on astua ramppivaloon.

Saattaa olla mielenkiintoista koettaa tunkeutua sen läpinäkymättömän verhon taakse, joka peittää liittoutuneiden suunnitelmat. Tietojen puutteessa jäävät niitä koskevat pohdiskelut pelkän arvailun varaan, mutta vähänkös nykypäivinä kannuja valetaan turhemmistakin asioista.

Kun yritämme arvailla jonkin valmistumassa olevan, salassa pidetyn työn luonnetta ja laatua, tulee meidän lähteä siitä, kuka tuon työn tekee. Jos me tiedämme salassa pidettävän työn tekijän, voimme joltisellakin todennäköisyydellä päätellä, miltä alalta tuo työ ensiksikin on ja minkälaisia erikoispiirteitä siinä voidaan odottaa esiintyvän. Samaten kuin työ paljastaa tekijänsä, niin tekijäkin paljastaa työnsä.

Liittoutuneiden offensiivinen suunnitelma on tällainen työ. Emme erehtyne, jos oletamme Churchillin näytelleen ratkaisevaa osaa niiden ideoiden määräämisessä, jotka hallitsevat tuota suunnitelmaa. Mitä osviittoja itse suunnitelman sisällön suhteen tämä tieto meille antaa?

Viime maailmansodan aikana Churchill oli aluksi meriministerinä Englannin hallituksessa. Hänen väsymätön energiansa riitti joka taholle, hän oli virkaveljilleen suoranainen maanvaiva, koska hän sekaantui ideoillaan ja esityksillään heidän toimialalleen. Oli täysin luonnollista, että Churchill puuttui myöskin yleisen strategian suunnittelemiseen. Kohta Turkin liityttyä sotaan keskusvaltojen puolelle, Churchill havaitsi, mitä etuja siitä saattoi koitua liittoutuneille. Ja promemorioita alkoi sataa. Churchill osoitti niissä, että lännen maarintamalla ei asemasota kyennyt tuomaan nopeaa ratkaisua. Se voitiin sitä vastoin saada Balkanilla. Ripeällä hyökkäyksellä oli valloitettava Dardanellit, niiden kautta oli annettava apua Venäjälle, sieltä käsin oli koottava Balkanin kansat ja hyökättävä keskusvaltojen heikomman osakkaan, Itävallan, kimppuun. Churchill itse on kuvannut esittämänsä suunnitelman vastaanottoa seuraavasti: "Poliitikot tuntevat vetovoimaa, mutta kenraalit ja amiraalit mutisevat: Ettäkö lähtisimme ensiluokkaisesta sodasta, joita sattuu vain kerran vuosisadassa, käydäksemme jonkinlaiseen amfibiseen yritykseen käsiksi, se olisi nyt vähintäänkin epäammattimaista."

Mutta Churchill hankki suunnitelmalleen hyväksymisen. Cardanellien sotaretki pantiin käyntiin. Kun amiraali Robeck maaliskuussa 1915 kuitenkin menetti kärkeen muutamia hävittäjiään, hän luopui yrityksestä päästä laivastolla salmien läpi. Seurasi maihinnousu Gallipolin niemelle ja hyödyttömät taistelut Dardanellien haltuunsaamiseksi maasotatoimien avulla. Ja samalla seurasi Churchillin ero meriministerin paikalta toukokuussa 1915. Idea oli luhistunut, sen tekijä sai mennä ideansa mukana.

Churchill oli lähtenyt siitä, että pääsotanäyttämöllä Ranskassa eivät asemiin kaivautuneet vastustajat kykenisi vuosikausiin saamaan suuresta verenvuodatuksesta huolimatta selvää toisistaan. Siellä, missä voitto vaikuttaisi välittömimmin ja nopeimmin, ei sitä näyttänyt siis olevan saavutettavissa. Sen vuoksi oli pääsotanäyttämöllä tyydyttävä puolustukseen ja odottamiseen, mutta sitä vastoin aktiiviseen toimintaan ryhdyttävä periferiassa, sellaisella alueella kaukana pääsotanäyttämöltä, josta käsin voitaisiin suunnata isku vastustajan heikoimpaan kohtaan. Miksi tuhlata voimiaan siellä, missä epäonnistuminen oli etukäteen tiedossa, kun menestys voidaan saada kiertotietä! Tämä on Churchillin suosittelema strateginen linja. Offensiivi periferiassa.

Se epäonnistui silloin. Mutta Churchill on jälkeenpäin selittänyt aivan oikein, että suunnitelman huono toimeenpano ei suinkaan ole todistanut itse ideaa vääräksi.

Nyt vajaata 30 vuotta myöhemmin, jolloin Churchill ei kuuntele kenraalien eikä amiraalien mutinaa, maailma odottaa henkeä pidättäen, mikä on Churchillin valmistaman sotasuunnitelman keskeinen idea. Me olemme nähneet siitä jo alun. Se oli tyypillinen offensiivi periferiassa: maihinnousu Pohjois-Afrikkaan. Se jatkui samaa ideaa noudattaen kuin Dardanellien retki onnistuttuaan olisi jatkunut: hyökkäys vastustajan heikointa niveltä vastaan. Nyt kysytään: ovatko nämä samat ideat hallitsemassa liittoutuneiden jatkuvia sotatoimia, vai siirrytäänkö nyt hyökkäykseen vihollisen sydäntä kohti, sinne, jossa ratkaisu on nopein, mutta vastarinta myöskin raivokkaan sitkeä?

Jatkettu offensiivi periferiassa tietäisi siis Italian valloittamista ja hyökkäyksen suuntaamista sieltä käsin Balkanille. On selvää, että Alppien yli ei kannata yrittää, mutta Balkan tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet. Lähi-Idässä olevat 9. ja 10. armeija odottavat lähtökäskyä, ja jos invasio voidaan suunnata Balkanille Italiasta Adrianmeren yli, ei tarvitse hakata päätään verille Kreetassa eikä Kreikan mantereella. Balkan on suurelta osalta sinä hetkenä ilmiliekissä, jolloin englantilaiset ovat saaneet siellä pysyvän jalansijan. Jatkettu hyökkäys syvemmälle Eurooppaan tapaa lähinnä vastassaan akselin heikompia niveliä. Onnellisimmassa tapauksessa hyökkäys saattaa johtaa välittömän yhteyden saamiseen venäläisten kanssa. Hyökkäys tässä suunnassa tarjoaa siis suuria näköaloja.

Mutta tämä on vain yksi suunta. Offensiivi periferiassa voi kohdistua myöskin Norjaan, samaten kuin Ranskan Välimeren rannikolle. Ne eivät kumpikaan, yhtä vähän kuin hyökkäys Balkanille, tuo välitöntä ratkaisua, mutta ne kiristävät rengasta.

Ja kaiken aikaa, se on muistettava, tähän offensiivisuunnitelmaan kuuluu tavantakaa toistetut uhkailut ja ennustelut, että hyökkäys kohdistetaan Euroopan länsirannikkoa vastaan, jossa voidaan odottaa nopeaa ratkaisua. Tämän propagandan tarkoitus on sitoa mahdollisimman paljon saksalaisia joukkoja Kanaalin rannikolle ja Länsi-Eurooppaan yleensä. Yhtenä osana tässä suunnitelmassa voisi sopivasti olla Venäjän kovaäänisesti aloittama kiristys todellisen toisen rintaman avaamisesta juuri Länsi-Euroopassa. (Saattaa olla paikallaan palauttaa muistiin, kuinka julkeasti Neuvostoliitto vaati toista rintamaa Länsi-Eurooppaan samaan aikaan, jolloin se tiesi Pohjois-Afrikkaan tehtävän maihinnousun valmistelujen olevan kiihkeimmillään). Mutta tähän strategiaan saattaa kuulua myös invasioyritykset Länsi-Eurooppaan. Ne eivät silloin kuitenkaan olisi tarkoitettu ratkaisun aikaansaamiseksi tällä alueella, vaan Saksan voimien sitomiseen ja hajoittamiseen.

Huomaamme helposti, että tämäntapainen strategia merkitsee sodan pitkittymistä, mutta samalla se tarjoaa liittoutuneille kaksi tärkeää etua: miesmenetykset voidaan laskea pienemmiksi kuin Länsi-Eurooppaan kohdistetussa päähyökkäyksessä, ja häviö jollakin kulmalla ei merkitse katastrofia, mihin tappio Länsi-Euroopassa saattaisi helposti johtaa. Se on liittoutuneille turvallisin strategia, mutta otettakoon huomioon, että se on heille myöskin poliittisesti edullisin. Kuta pitemmälle sota jatkuu, sitä enemmän on Venäjä heikontunut ei vain armeijansa puolesta, vaan myöskin taloudellisesti. Eikä mikään voi olla enemmän angloamerikkalaisen yhtymän mieleen kuin tämä. Jos Churchill ja Roosevelt voivat häviön pelotta jatkaa sotaa niin kauan, että Venäjä on joutunut menehtymisen rajoille, ovat he menettelyllään hankkineet voiton, joka on heidän mailleen miltei yhtä tärkeä kuin voitto Saksasta ja kaukaisempaa tulevaisuutta ajatellen tärkeämpikin. Saattaisi senkin vuoksi olettaa, että Quebecin konferenssin tulokset saadaan nähdä periferiassa jatkuvana offensiivina.

25.8.1943.