Ennustamisen tarpeellisuudesta

Oli kerran kuningas, Midas nimeltään. Niin ainakin koulun alimmilla luokilla kerrottiin, ehkä ei kerrota enää. Hän pääsi hyviin väleihin Jumalten kanssa huollettuaan kuuluisasta ruusutarhastaan näiden opettajan, joka siellä ympäripäissään harhaili. Palkkioksi Jumalat lupasivat täyttää hänen toivomuksensa. Hän toivoi, typerä kun oli, että kaikki mihin hän koskee, muuttuisi kullaksi. Ja se sallittiin. Niin ruoka ja juomakin, johon hän koski, muuttui kullaksi. Lopulta Jumalat kuitenkin armahtivat Midaksen hänen tyhmyytensä tähden ja peruivat lahjansa.

    Ehkä he peruivat lahjansa liian kera, sillä sen jälkeen kaikki mihin ihminen on koskenut, on joltakin osaltansa muuttunut, ei kullaksi, vaan tuhkaksi.

    Ihminen oppi tekemään rautaa kuumentamalla punaista kiveä sysien seassa. Metsät hävisivät ja metsän vilja niiden keralla. Ei sitä ollut vaikea arvata.

    Rautaa tarvittiin hyviin tarkoituksiin aina enemmän ja niin opittiin korvaamaan sydet kivihiilellä. Mustat maisemat syntyivät, kukat tuhriintuivat ja savu sumensi auringon. Ei kai sitäkään olisi ollut vaikea arvata, jos olisi hoksannut yrittää.

    Ihmiset tahtoivat lisää ja parempia vaatteita. Keksittiin kehruu- ja kutomakoneet ja rakennettiin tehtaita. Keksittiin höyryvoima ja rakennettiin lisää ja suurempia tehtaita, ja kun aina vain tarvittiin lisää puuvillaa vaatteisiin, pantiin lopulta orjat sitä viljelemään. Näin luotiin kapitalismi, sosialismi, Amerikan rotuongelma ja monta muuta ongelmaa. Tuskin olisi tarvittu profeettaa ennustamaan, että näin käy. Ehkä selvä järki olisi ainakin osalta riittänyt, jos olisi koetettu.

    Hyvänsä ottamisessa ahnas ihminen ei ole säästellyt, ei edes teinihipoissa. Sen vuoksi niitäkään ei enää ole. Ja kansanedustajat tekevät aloitteita niin että niiden käsittely on mahdotonta.

    Sellainen on ihminen. Kuningas Midas, puutarhassaan hyväntahtoinen ja auttavainen, mutta lyhytnäköinen ja saalistajana säälimätön.

    Pari viikkoa sitten kirjoitimme yliopiston yhteiskunnallisen roolin selvittämisen tarpeellisuudesta. Saanemme nyt asettaa joitakin rasteja yhteen niistä suunnista, joita pitäisi kulkea.

    Tämä suunta on tulevaisuus.

    Nykyäänkin tehdään suuria keksintöjä, jotka niin kuin entiset jyrkin ottein muuttavat elämän olosuhteita, tasoittavat eroja ja synnyttävät uusia sinne, missä niitä ei ole ollut, luovat uutta köyhyyttä ja rikkautta ja asettavat vihan taikka sovun veljen ja veljen väliin.

    Kaikki tämä pitäisi nähdä, tutkia ja selvittää etukäteen. Siis: Jokaista suurta edistyksen lupausta kohti olisi asetettava tutkijaryhmä ainoana tehtävänään selvittää, mitkä edistyksen seuraukset kussakin tapauksessa tulevat olemaan. Toisin sanoen: Yhteiskuntatieteissä olisi ryhdyttävä kirjoittamaan väitöskirjoja siitä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.

    Yliopistojen tulisi, paitsi tutkia ympäristön pilaantuminen, nähdä ja kuvata muidenkin nähtäväksi ne sosiaaliset muutokset ja epäkohdat, jotka tämän päivän toimista seuraavat.

    Voiko tutkimus tämän tehdä? Kai se voi, kun sitä harrastelijatkin jonkinlaisella menestyksellä yrittävät. Koko ajan meilläkin ennustetaan tulevaisuutta. On gallupeja ja tietokeskuksia. Niiden lisäksi vasta pätevyytensä saavuttaneet hallitussihteerit valtioneuvostossa ennustavat tulevaisuutta, samoin tilapäisesti kootut komiteat. Kun menestys tällaisin voimin tiettävästi on ollut huono, on turvauduttu nuorisoon siinä toivossa, että tällä, tiedon puuttuessa, olisi turmeltumatonta näkijän lahjaa. Mutta ei se sittenkään oikein hyvin luonnistu.

    Eikö olisi paikallaan panna tulevaisuuden ennustaminen pätevämpiin käsiin? Siirtää se korkeakoulujen tehtäväksi? Tämän vastapalvelun nämä ovat yhteiskunnalle velkaa ylläpidostaan. Tieteellisen tutkimuksen tulisi astua esiin ja tehdä pätevämmin se, mitä nyt harrastajat tekevät. Onhan tulevaisuus toki todellisempi kuin menneisyys. Ei mikään ole niin varma kuin huominen päivä.

    Tietysti on mielenkiintoista tietää, missä oikein oli Pähkinäsaaren rauhan rajakivi tai miten keynesläinen korkoteoria eroaa klassisesta. Menneisyyden maailma on rauhallinen, vaikka tulkinnat joskus nostattavat vaahtopäitä laineita. Yksistään entiseen syvennyttäessä tulevaisuus kuitenkin voi huomaamatta kasvaa taivaisiin kuin Kalevalan muinainen iso tammi, joka peitti auringon, "piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta". Tällöin eivät normaalit hakkuutoimet enää riitä sen kaatamiseen. Pitää tulla mies merestä, joka sen kaataa. Tarkoittivatkohan vanhat viisaat sillä vallankumousta?

    Mutta voi olla, että korkeakoulut katsovat tulevaisuuden ennustamisen perin epätieteelliseksi ja itsellensä sopimattomaksi tehtäväksi.

    Kuulimme kerran esitelmän vuokrien muodostumisesta. Perusteellisin selvityksin todistettiin, että vuokrat paremmissa huoneistoissa olivat korkeammat kuin huonommissa. Varmoin ja luotettavin tieteellisin menetelmin. Minkä jo kaikki muutoinkin tiesivät. Mene ja tiedä, ehkä kuitenkin oli erinomainen näyte taidosta käytellä tieteen keinoja. Oli ikään kuin olisi ollut hartauskokouksessa. Hartauden aihe oli totuus. Se että ollaan oikeassa. Ja sehän se oikeastaan oli perussävel prof. Laurikaisenkin tuonnoittaisessa avoimessa kirjeessä Liimataiselle.

    Tulevaisuuden tutkiminen on varmasti yhtä arvokasta tutkimista kuin päivänselvien tosiasiain todistaminen. Tulevaisuuden selvittelyssä voi yhtä hyvin ja paremminkin osoittaa tieteellisen taitonsa. Tosin professori arvostellessaan sellaista väitöskirjaa on vaikeassa asemassa, kun itse todellisuus ei ole arvostelun perustana. Mutta hallitusmuotokaan, johon professori mielellään nojaa niin kuin muu ahertaja lapionsa varteen, ei kiellä professoria joutumasta vaikeaan asemaan. Pätevät arvostelun perusteet pitää löytää.

    Tulevaisuuden tutkija ei voi toivoa saavuttavansa varmaa tietoa kohteestaan. Mikäpä siinä, ei sitä sen puoleen saavuta menneisyydenkään tutkija, aina kiistellään. Tulevaisuuden ennustamisen vitsi ei edes ole siinä, että voitaisiin tarkkaan sanoa, mitä tiettynä päivänä todella ja peruuttamattomasti tulee tapahtumaan. Siitä ei olisi hyötyäkään (paitsi liikemiehille), kun mitään ei olisi enää tehtävissä. Tulevaisuuden tutkijan tärkein tehtävä on paljastaa kehityksen suunnat, niin että voidaan nähdä, mitä näkyy olevan tulossa. Sitten voidaan harkita, mitä olisi tehtävä, jotta ei-toivottava tulevaisuus voitaisiin muuttaa paremmaksi.

    Johanneksen ilmestyskirjan tekijän ohella Karl Marx lienee tulevaisuuden ennustajana kuuluisimpia. Hänen ennustuksensa ovat vain osittain toteutuneet. Nämä ennustukset itse ovat ehkä enemmän kuin mikään muu vaikuttaneet siihen, että olennainen osa ennustuksista on jäänyt toteutumatta. Tämä seikka ei kuitenkaan ole vähentänyt hänen merkitystään nykyaikaisen yhteiskuntatieteen edustajana.