Suomen teollisuuden strategiat

LIIMATAINEN

24/1 1969

Emme mielellämme viljele ulkomailta lainattuja sanoja, edes ns. kulttuurisanoja, koskapa kouliutuneessa suomen kielessä on yllin kyllin helposti ymmärrettäviä ja luontevasti lausuttavia omia käsitteiden ja asioiden nimiä. Mutta tulipahan otsikkoon sittenkin vain "strategia". Otaksumme näet, että pitkään sotineelle polvelle lapsineen strategia on hyvinkin tuttu käsite: taito käydä sotaa (voittoisasti tai ainakin asemaa parantaen). Sodan strategiasta kulloinkin huolehtii ja vastaa päämaja. Sodan alkamisesta, suunnasta, varojen myöntämisestä ja lopusta eli rauhasta sen sijaan huolehtivat maan hallitus ja eduskunta. Tulokset - hyvät ja huonot - koskevat koko kansaa.

  Nyt rauhan oloissa ja pian alkavaa uutta vuosikymmentä ajatellen siirrämme koko kansan joko menestystä tai toiseksi jäämistä koskevan valtakunnallisen strategian teollisuuden hartioille, ei enää vain maa- tai metsätalouden niskoille, joiden tiettyyn pisteeseen saakka - ei pidemmälle - ulottuva kantokyky jo tunnetaan. Entistä tukevammat pilarit siltaan yli taloudellisten kuilujen ja kaikkialle maahan johtavat hyvinvoinnin tiet on raivattavissa vain laajentuvan teollisuuden merkeissä. Onhan Suomi tulemaisillaan teollisuusmaaksi ja sen rahvas teollisuudesta palveluelinkeinoineen eläväksi kansaksi. Siksi on syytä jo kaivaten kysyä, missä on Suomen koko teollisuutta suunnitteleva "päämaja" ja sen "Mannerheim" esikuntineen.

  Näin joutuu jatkuvasti juuri nyt kysymään, kun harhailut atomivoimala-asiassa ovat tuoreessa muistissa ja kun suhteellisen vähäisessä sähköveturiasiassakin on "heiluteltu" - pääministeri Koiviston esiinottamaa kuvaa käyttäen - sekä hallituksen, eduskunnan että eräiden puolueiden arvovaltaa ja lopulta on vihdoin päästy siihen, mistä olisi pitänyt alkaa: taloudellisen ja teknillisen perustan selvittämiseen, joka kuuluu asiantuntijoiden tehtäviin, ei hallituksen eikä eduskunnan kokousten puheenvuoroihin tai äänestyksiin. Veturiasia lähti jo kymmenen vuotta sitten etenemään takapuoli edellä kauniisti sanoen. - Muistettakoon, että koko kansaa koskevat lait esittää maan hallitus ja eduskunta säätää, mutta ennakoivan valmistelutyön suorittaa vähin äänin lainvalmistelukunta, parhaista juristeista koottu työryhmä. Maanpuolustusta koskevat tärkeät seikat valmistelee ja käsittelee mitä korkeatasoisin puolustusneuvosto, samoin vähin äänin. Lopulliset määrärahat ovat sen sijaan hallituksen esityksissä ja eduskunnan hyväksyttävissä.

  Mutta miten ja missä syntyvät teollisuutemme kehittämistä, laajentamista ja kohentamista koskevat suunnitelmat ja päätökset? Voinemme vastata: siellä täällä, ilman keskitystä. Syntypisteitä ovat rahalaitokset, Suomen pankki, kauppa- ja teollisuusministeriö, valtion ja yksityisten yritysten johtoportaat jne. Kukin kai tekee parhaansa mutta enemmän tai vähemmän summamutikassa, mikäli olisi otettava huomioon valtakunnalliset vaateet nyt ja tulevaisuudessa.

  Tällainen toimeliaisuus riitti hyvin vielä miespolvi pari sitten. Näin lähdettiin atomivoimalaakin touhuamaan 1890-luvun malliin. Laskettiin, että sieltä saadaan parhaat koneet, täältä halvin polttoaine jne. Me sen kuin lyömme ytimet kasaan, onhan paikkakin jo valmiina. Suunnitelmat ilmeisesti olivat hyvät, mutta ne oli tehty vain oman etevän harkinnan mukaan ilman poliittistaloudellisia tutkimuksia. Veturiasiassa tehtiin ensin päätös, mistä koneet tilataan. Sitten nousi esiin kysymys hinnasta, sen jälkeen kysyttiin, kannattaako koko veturityyppiä edes vaihtaa vai pysytäänkö polttoöljyllä kulkevissa. Monet kansanedustajat olivat oppineet läksynsä hyvin ja puhuivat "tyristorista". Miten suurelta viivytykseltä ja arvovallanmenetykseltä olisikaan säästytty, jos maassa olisi ollut tekijämiesten ryhmä, joka olisi näissäkin tapauksissa voinut nuhteettomasti etukäteen selvittää suunnitelmien teknillis-taloudellis-poliittisen pohjan ja eri mahdollisuudet, joita hallitus ja eduskunta olisivat voineet käyttää perusmateriaalinaan pyrkiessään asian ratkaisuun.

  Kelle tuollainen tehtävä nyky-Suomessa kuuluu? Ei kellekään - tai ehkäpä kauppa- ja teollisuusministeriölle. Mutta aika, halu ja teknilliset edellytykset sillä taholla puuttunevat. Virkamiehiä ei ole nimitetty tällaisia tapauksia silmällä pitäen.

  Eikö olisi aika jo asettaa maahan todellinen teollisuusneuvosto, sellainen tekijämiesten ryhmä, joka ei olisi koottu mistään eri järjestöjen, intressiryhmien tai kuppikuntien edustajista, vaan valittu henkilöistä, joilla on mahdollisimman korkea koulutustaso, oman ja kansainvälisen teollisuuden tuntemus, eikä vain teknillinen vaan myös taloudellinen ja kaupallis-ulkopoliittinen järkipääoma. Nyt jokaisella yrittäjällä, joka luvallisesti ja oikein ajaa asiaansa, on tietysti lähinnä oma tai järjestönsä lehmä ojassa, jonka yksityinen heruttaminen on pääasia, vaikka appeet olisi otettava toisen lehmän parresta. Esittämämme neuvoston tulisi sen sijaan kelvata silmiään mihinkään suuntaan ummistamatta koko maan teollisuusreen vetäjäksi tai paremminkin suunnannäyttäjäksi ja rastien asettajaksi.

  Neuvostolla olisi kyllä täystyöllisyys, jopa melkoinen tehtävien paine hartioillaan. Olisi luotava nopeasti kuva teollisuutemme nykyisestä tilasta ympäristöineen sekä arvioitava muutokset 10--20 lähimmän vuoden aikana. Olisi saatava rohkeasti esiin teollisuuden heikot lievestuoremaiset ja vahvat metalliset kohdat, vaaratekijät ja uudet mahdollisuudet. Tutkimusmateriaalin hankkijoina nykyiset lohkoillaan etevästi kehittyneet teollisuus- ja ammattijärjestöt olisivat välttämättömät. Tosiasioiden pohjalta olisi sitten kyettävä osoittamaan teollisuuspolitiikan johtavat linjat, siis tavoiterakennelma, jonka tavoiteaste on riippuvainen siitä, paljonko kunakin vuonna ollaan valmiit uhraamaan. Neuvoston olisi selvitettävä kaikki ne tosiasiat, joille päätöksiä tehtäessä on annettava painoarvot, kuten pääoma, henkiset voimavarat, työvoima, yksiköiden sopivimmat koot ja niiden mahdollisuudet kansainvälisellä kentällä.

  Tätä vaativaa tehtävien listaa on helppo jatkaa, sillä yhdentyvät kauppa-alueet, toisiinsa sulautuvat kansainväliset suuryritykset ja äärimmäisen nopea teknologinen kehitys tuovat jatkuvasti ratkaistavaksi ensimmäisen luokan kysymyksiä, joilla on valtakunnalliskansainvälinen merkitys ja joita ratkaistaessa on otettava huomioon ulkopoliittis-kaupalliset näkökohdat. Kotimarkkinoiden ja suojatullien varaan nojaaminen on mennyttä aikaa. On pystyttävä tasavertaiseen kansainväliseen kilpailuun joko omina yksikköinä tai osina suuremmissa yrityksissä, milloin se selvästi on edullisempaa. Mutta ei summassa vaan tutkimuksiin perustuen ja selvästi hahmoteltua päälinjaa noudattaen. Kuinka sanoikaan suuri rakentaja Lenin (Uuden Suomen mukaan 14/12-68):

  "Ken käy käsiksi osittaiskysymyksiin ratkaisematta sitä ennen yleisiä kysymyksiä, törmää tietämättään ehdottomasti joka askelella näihin kysymyksiin. Ja kun jokaisessa erillisessä tapauksessa joudutaan sokeasti niihin törmäämään, niin se merkitsee oman politiikan alistamista mitä pahimmille horjahteluille ja periaatteettomuudelle."

  Suomen asema ja mahdollisuudet teollisuusmaana maailman viisaimmin kehittyneen teollisuusmaan Ruotsin lähimpänä naapurina ja "idänkaupan saranana" - näin suunnitteluministeri Linnamo on asian ilmaissut - on tulevaisuutta ajatellen mitä edullisin ja lupaavin, jos vain osaamme nykyisin menetelmin oikealla tavalla käyttää mahdollisuuksia hyväksemme.