Mitä neuvostokirjailija tietää suomalaisista

Käsiini on joutunut eräs neuvostovenäläinen pienoisromaani, *Elmar Grinin* "Veter s juga", Tuuli etelästä, joka on omiaan kiinnostamaan suomalaista lukijaa sen vuoksi, että sen tapahtumat on sijoitettu Suomeen. Romaani sai vuonna 1947 suuren Stalinin-palkinnon, 100 000 ruplaa eli Suomen rahassa virallisen kurssin mukaan noin 2,5 miljoonaa markkaa. Viime vuonna romaania on esitetty dramatisoituna Neuvostoliiton näyttämöillä, ja äskettäin se on ilmestynyt Petrozavodskissa myöskin suomeksi, mutta suomenkielinen laitos ei ole vielä ennättänyt saapua tänne.

Erään minulle esitetyn olettamuksen mukaan tekijän pitäisi olla inkeriläinen, vaikkakin niin etu- kuin sukunimi viittaavat pikemminkin balttilaiseen, lähinnä ehkä eestiläiseen syntyperään. Ilmeisesti tekijä kuitenkin osaa suomea, sillä kertomuksen suomalainen henkilö- ja paikannimistö on kauttaaltaan kirjoitettu oikein, onpa parissa kohdassa suomenkielistä vuorokeskusteluakin, josta olen löytänyt vain yhden ainoan kielivirheen.

Minä-muotoisen kertomuksen tapahtumat, jotka liikkuvat jollakin tarkemmin nimeämättömällä paikkakunnalla uuden rajamme ja Lappeenrannan välimailla, alkavat ennen talvisotaa ja päättyvät vuonna 1945. Päähenkilönä on kertoja-minä, mäkitupalainen ja muonamies Einari Pitkäniemi. Pienestä pojasta lähtien hän on tehnyt työtä isännälleen, varakkaalle maanviljelijälle, herra Hugo Kurkimäelle ja vasta yli kaksikymmentä vuotta kestäneen uurastuksen jälkeen on saanut isännältään pienen kappaleen kivikkoista kumpua, jonka toisella puolella on niin jyrkkä kalliokin, ettei aurinkokaan pääse kummulle paistamaan. Tänne kallion juurelle Einari pystyttää tönön ja saunan, kaivaa kellarin ja raivaa vaimonsa ja kahden lapsensa avulla muutaman neliön suuruisen kasvitarhan kantamalla ruokamullan muualta. Maan ja tönön hinnaksi isäntä määrää 20 000 markkaa, siis sodanedellistä rahaa, mutta kun Einarilla ei ole minkäänlaisia säästöjä, sitoutuu hän suorittamaan hinnan tekemällä isännälleen vuosittain 20 ilmaista työpäivää elämänsä loppuun asti. Säästääkseen rahaa lehmänostoon hän lakkaa jopa tilaamasta "Suomen Kuvalehteä" ja "Kansan Työtä" ja lopettaa myöskin tupakoimisen. Vaikka hän onkin hyvin vahva ja erinomainen työmies, maksaa isäntä hänelle mitättömän pientä palkkaa, vain 8 markkaa päivässä. Näin on ennen talvisotaa. Jatkosodan jälkeen palkat ovat tietysti toiset, mutta Einarin tilanne entistä pahempi. Sodassa-olon takia häneltä ovat jääneet työrästit suorittamatta, ja niinpä hänen kotiuduttuaan onkin määrä tehdä isännälleen ilmaiseksi työtä koko vuosi 1945 ja vielä vuoden 1946 alkukin. Kaikki johtuu siitä, ettei suomalaisella maataloustyöläisellä ole mitään oikeuksia, selittää Einarin Vilho-veli, kirjoja lukenut, luokkatietoinen meijerityöläinen:

"Koko hänen kohtalonsa on isännän käsissä. Jokaisella heistä on omat lakinsa. Toinen heistä määrää työmiehelleen viisi markkaa päivässä, toinen seitsemän, kolmas kymmenen. Eräs heistä saattaa luovuttaa työmiehelleen pienen maakappaleen vuokralle viiden työvuoden jälkeen, toinen kymmenen, mutta kolmaspa ei annakaan ollenkaan. - - - Elämme Euroopassa ja sanomme itseämme kulttuurikansaksi, mutta ei ainoassakaan toisessa Euroopan maassa maaseudun tilaton väki elä niin lohduttomassa orjuudessa kuin meillä. Ei ainoassakaan muussa maassa."

Tekijän pyrkimyksenä on kuvata Einaria tyypillisenä suomalaisena muonamiehenä. Paitsi ahkera, kuuliainen, nöyrä ja ehdottoman rehellinen hän on myöskin hyvin hidasjärkinen, mistä asiasta notkeaälyinen Vilho-veli tekee pilaa, tosin englantilais- ja skotlantilaisperäisin vitsein, jotka Elmar Grin sovittaa suomalaisiin. Niinpä Vilho kertoo Einarille:

"Kaksi suomalaista ukkoa meni metsään työhön. Matkalla he huomasivat lumessa jäniksen jäljet. Toinen sanoi:

- Siitä on juossut jänis.

Saavuttuaan metsään he paiskivat töitä puolipäivään asti. Sitten he istuutuivat kaadetun puun rungolle, aterioivat, työskentelivät jälleen vaiteliaina iltaan asti ja lähtivät kotiin. Ohittaessaan paluumatkalla samat jäniksen jäljet toinen ukko vastasi:

- Niin, jänis on juossut."

Einari ei edes hymähdäkään vitsille, vaan rupeaa itsekseen aprikoimaan, että "mitä syytä oli viivyttää vastausta iltaan asti, olisihan toinen voinut vastata jo aikaisemminkin, puolipäivän tienoissa, silloin kun he rupesivat syömään."

Einarin säästäväisyydestä ja "suomalaisen talonpojan saituudesta" yleensä Vilho tekee pilaa skotlantilaisvitsin avulla:

"Erään suomalaisen talonpojan teki mieli päästä vaimoineen lentämään, mutta ei olisi halunnut maksaa lentomatkasta. Lentäjä sanoi hänelle: "Lennätän ilmaiseksi, jos sinä vain maltat pysyä hiljaa. Mutta jos huudat ainoankin kerran, perin sata markkaa. Suostutko ehtoon?"

Talonpoika suostui, nousi vaimoineen koneeseen, kone nousi ilmaan. Lentäjä suoritti ainakin parisenkymmentä syöksyä ja surmansilmukkaa, mutta ukko ei vain äännähtänytkään.

Lentäjä sylkäsi vihdoin harmista ja laskeutui maahan. "Kestit", sanoi hän ukolle. "Kestin", vastasi tämä. "Mutta kyllä kai sinun ajoittain teki mieli huutaa?" "Teki, vastasi ukko. - Kerran olin jo vähällä huutaa. Se tapahtui sillä hetkellä, kun eukkoni putosi koneesta."

Hidasjärkisenä Einari pohtii tätäkin vitsiä parisen tuntia, ennen kuin naurahtaa. Veli toteaa tällöin:

"Ei pidä kertoa vitsiä suomalaiselle perjantaina, sillä hän käsittää sen vasta sunnuntaina ja rupeaa varsin sopimattomasti nauramaan kirkossa keskellä jumalanpalvelusta."

Mutta vaikka Einari onkin yhtäältä kuvattu hitaaksi, juroksi ja mietteliääksi, joka mieluummin viihtyy kivien ja puiden kuin ihmisten parissa, käyttäytyy hän toisaalta tavalla, joka ei ole suomalaiselle muonamiehelle luonteenomaista. Vaimoaan hän joskus ilon- ja hellyydenpuuskassa suutelee "tulisesti" kymmenenkin kertaa perätysten ja heittelee vyötäröstä kattoon, toisinaan myöskin pihalla niin, että tämän pyöreän ja melko lihavan naisen pää kohoaa korkean kallion yläpuolelle. Einari ostaa joskus pullon viiniäkin ja säilyttää sitä kellarissa, (mikä on hyvin epätodennäköistä; suomalainen maataloustyöläinenhän tyytyy kernaasti "Vaakunaan" eikä säilytä sitä kellarissa). Vuonna 1945 Vilho-veljen palattua kotiin sotavankeudesta Venäjältä tapausta juhlitaan siten, että Einari hakee kellarista viisi pulloa "Imatran kuohua", (mikä sekin on epätodennäköistä, - tätä viiniähän ei enää noina aikoina ollut Alkoholiliikkeen myymälöissä).

Köyhän ja sorretun muonamiehen vastakohtana on rikas ja mahtava isäntä Hugo Kurkimäki, riistäjä kaikkein pahinta lajia. Mikään suurtilanomistaja hän ei kylläkään ole päätellen siitä, että talvisodan puhjetessa hänellä on vain 14 lehmää. Mutta tekijä on antanut hänelle hämmästyttävän suuren vallan: hän määrää, ettei Einarin, joka on 36-vuotias, samoin kuin ei toisenkaan työmiehen Paavo Pikkusen, joka on vain muutamia vuosia vanhempi, tarvitse mennä sotaan, molemmat kun ovat niin välttämättömiä maataloustöissä. Jatkosodan aikana hänen valtansa on jo pienentynyt: Paavon hän pystyy vielä jättämään tilalle töihin, mutta ei enää Einaria. Kurkimäki on äärimmäisen saita: vanhat ruosteiset mutteritkin, jotka löytyvät pelloilta, on tuotava hänelle; uutta työkalustoa hän ei hanki; sontakärryjäkin pitää yhtenään korjailla, vaikka ne ovatkin lahot ja hajoamistilassa. Kumpaakin sotaa hän käyttää häikäilemättömästi rikastuakseen. Niinpä hän jatkosodan aikana rupeaa sotavankityövoimalla rakennuttamaan itselleen sähkökäyttöistä meijeriä, jonka tehtäväksi tulee kilpailla toisen, kahdentoista kilometrin päässä olevan meijerin kanssa.

Suomessahan meijerit ovat yleensä osuuskuntien hallussa, mutta sen toisenkin meijerin omistaa yksityishenkilö Kalle Pohjanpää. Hänelläkin on samanlainen valta kuin Kurkimäellä: Einarin Vilho-veljen hän lähettää sotaan, koska ei siedä häntä tämän suorapuheisuuden ja poliittisen valveutuneisuuden takia; muut työläiset pitää meijerillään. Pohjanpään meijerillä on kylläkin kuorma-auto, jolla maidot haetaan ympäristön taloista, mutta separaattoria ja kirnua siellä pyöritetään hevosvoimalla. (Mistä tekijä on löytänyt moisen meijerin, on arvoituksellista: maitoa Suomessa ei ole koskaan separoitu hevosen avulla ja viimeiset hevoskiertoiset kirnut lienee maassamme poistettu käytännöstä jo kolmisenkymmentä vuotta sitten.)

Tämäntapaisia kömmähdyksiä, jotka johtunevat lähinnä tekijän Suomen olojen puutteellisesta tuntemuksesta, on kirjan 150:llä sivulla hyvin paljon. Nämä saavat aikaan sen, että suomalainen lukee kirjaa jonkinlaisena humoristisena tuotteena, vaikkei se suinkaan ole sellaiseksi tarkoitettu. Tekijällä on vakava, rakentava tarkoitus, Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyssuhteiden lujittaminen, mikä käy ilmi myöskin seuraavasta kirjan loppupuolella olevasta "sadusta":

"Oli kaksi naapurusta. Toinen, suuri, iloinen ja hyväntahtoinen lähestyi joka päivä toista, synkkää ja vaiteliasta, nyökkäsi aina ystävällisesti ja ojensi kätensä. Mutta tämä vain vaikeni ja yrmyili alta kulmiensa. Naapuri ei siitä loukkaantunut, vaan hymyili kohteliaasti seuraavinakin aamuina ja tarjosi kätensä toisen liikauttamatta sormeakaan. Vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui. Keneltäpä se ei loppuisi, jos moista jatkuu vuosikausia. Niinpä toinen suuttui ja kopautti naapuria kepillä päähän. Otti ja kopautti ja itsekin hämmästyi. Naapurissa räsähti jotakin rikki ja alkoi putoilla kappaleina maahan. Ei se kuitenkaan ollut hänen päänsä, joka rikkoontui, vaan kova jääkuori, joka oli näet jäädyttänyt hänet sillä tavoin. Senpä vuoksi hän ei voinutkaan nyökätä päällään eikä ojentaa kättään. Mutta nyt kun kuori hajosi, astui hän esiin oikeana elävänä ihmisenä, alkoi heti hymyillä ja tarjosi naapurille kätensä. Tämä tietysti puristi sitä hyvin iloisena. Ja kävi siinä ilmi, että he erosivat varsin vähän toisistaan. Täysikasvuisia olivat molemmat, hyväntahtoisia, ja nykerönenäisiä ja vaaleatukkaisia, ihan kuin kaksi veljestä, eivätkä he nähneet enää mitään syytä, miksi olisivat olleet ojentamatta toisilleen kättään. Hyvä, että naapuri hoksasi kopauttaa kepillä."

Kirjalla on huomattavat taiteelliset ansiot: se on kirjoitettu aidolla inspiraatiolla, tyyli on yksinkertaisen selkeätä, tapahtumat saavat toisinaan draamallisen huipennuksen. Tyypillisesti suomalaista siinä ei kuitenkaan ole muuta kuin Suomen kallioinen luonto ja lisäksi ehkä se, että meijerinomistaja Pohjanpään Eljas-poika liittää miltei jokaisen virkkeensä perään sanan "perkele".

Veljenpoika