Suvaitsevaa itsenäisyyttä.

Suomen suurina rauhan vuosina, ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä, oli tullut tavaksi, että itsenäisyyspäivän kunniaksi julkaistiin ns. itsenäisyyssenaatin kuva. Tosin moni mies murisi vasemmalla siivellä, että olinhan siellä minäkin, nimittäin itsenäisyyttä taistelemassa ja luomassa, ja että itsenäisyyssenaatti olisi yhtä hyvin voinut olla vasemmistosta kokoonpantu.

Meikäläiset poliitikot ovat paljon kiistelleet siitä, kenen ansiota Suomen itsenäisyyden hankkiminen oli. Suomalainenhan on perusluonteeltaan kateellinen, ja poliitikoissa tämä ominaisuus näkyy selvimmin, koska heidän puheitaan ja toimenpiteitään aina lehdissä selostetaan. Vähänkös meillä on muistelmateoksia, joiden punaisena lankana on, että minä jo vuosisadan alussa kotipitäjäni vapaapalokunnan juhlassa esitin vaatimuksen maamme ehdottomasta itsenäisyydestä. Eivätkä sotilaatkaan pane miekkaansa tuppeen tässä suhteessa, heidän muistelmissaan on johtavana ajatuksena, että pianhan sitä itsenäisyyksiä julistellaan, mutta hehän sen kuitenkin varmistivat.

Täytyy kuitenkin myöntää, että vasemmistolla on täysi syy huomauttaa, että olinhan siellä minäkin. Väinö Tanner, joka on muistelmillaan tehnyt nämä asiat jälleen ajankohtaisiksi, sanoo muistellessaan joulukuun kuudennen päivän istuntoa eduskunnassa vuonna 1917:

"Näin, pimeänä joulukuun päivänä, ilman suurempia juhlallisuuksia ja äänestyksen jälkeen julistettiin Suomi itsenäiseksi. Itse pääasiasta, itsenäisyydestä, eduskunta oli yksimielinen, mutta sen toteuttamistavasta ilmeni eri mieliä."

Hän varoittaa suurentelemasta ansioitamme valtiollisen itsenäisyyden hankkimisessa, vielä vähemmän väittelemästä, kenellä siinä oli suuremmat ansiot. Maailmansota, Venäjän vallankumous ja sen jälkeinen valtiollinen kehitys Venäjällä sen meille hankkivat.

Ja turhapa siitä onkin kiistellä, sillä aikanaan historiantutkimus tulee näyttämään, mikä osuus siinä on ollut maailmanpolitiikalla ja mikä osuus vuosisatain kuluessa Suomeen juurtuneella länsimaisella sivistyksellä. Kun seurailee Venäjän vallankumousajan jälkeistä hulinaa Helsingissä kesällä ja syksyllä 1917, tulee tosin siihen käsitykseen, että länsimainen sivistys ei ollut silloin vielä Suomeen saakka ennättänyt. Talouselämä oli rempallaan, raha menettänyt suuren osan arvostaan, hinnat nousseet, väkivaltaiset maatalouslakot riehuivat kautta maan, hallituksella ei ollut voimaa takanaan, sillä ei ollut sotaväkeä eikä poliisia. Kaikenlaiset hurmahenget käyttivät hyväkseen `sanan vapautta` Nikolainkirkon portailla, heidän etunenässään Jean Boldt ja Sisar Huttunen. Kirkon sisälle siirtynyt Arvid Järnefelt taas julisti sieltä omaa oppiaan.

Kerranpa oli Boldt puhunut omistusoikeutta vastaan ja väittänyt sen olevan anastamalla saatua. "Kaikki hyödykkeet ovat itse asiassa maasta lähtöisin ja kuuluvat sen vuoksi yhteiskunnalle. Mainitkaa jokin sellainen hyödyke, joka ei olisi maasta tullut."

- Silakka, hihkaisi siihen eräs vanhempi ylioppilas.

Nämä esitykset kirkon portailla olivatkin ainoat huvinäytelmät tänä hulluna kesänä. Aika jo heitti synkkiä varjoja Suomen kansan ylle; huumorintajuttomat, suvaitsemattomat poliitikot hioivat kynsiään. Sosialidemokraattinen puolue repesi kahtia, diktatuurisiipi tarttui remmiin ja päätti suorittaa vallankaappauksen. Mutta O.W. Kuusinen ja Edvard Gylling olivat arvostelleet tilanteen väärin, heidän kapinastaan tuli työväenluokan synkin onnettomuus.

Taistelu oli todella vallasta, sillä ne epäkohdat, joita `me vaadimme` poistettaviksi, eivät olleet voittamattomia. Työväenliikkeessä oli paljon väkeä, varsinkin siellä oli useita Väinöjä, jotka eivät lähteneet touhuun mukaan. Näitä oli Väinö Tanner, Väinö Vuolijoki, Väinö Voionmaa ja Väinö Hakkila. He ovat osoittautuneet paljon sitkeämmiksi kuin konsanaan äkkijyrkät, ja ovat ajaneet kaikki työväen silloiset suuret vaatimukset läpi, mutta rauhanomaisin keinoin.

Jos oli suvaitsemattomuutta ja suomalaista härkäpäisyyttä vasemmalla, niin sitä oli myöskin itsenäisyyden alkuvuosina oikealla. Vieläkin käydään suukopua siitä, kenen syytä vankileirit oikeastaan olivat. Sekin on enää turhaa ja hyödytöntä. Paljon iloisempaa on katsella ympärille ja tarkastaa, onko vieläkään nähtävissä merkkejä parempaan suuntaan. Sellaisia merkkejä ajassa tosiaankin on. Esimerkiksi, että vastustajatkin pitävät sosialidemokraattista hallitusta laillisuuden ja järjestyksen parhaana takausmiehenä.

*

Tässä kirjoituksessa mainitut poliitikot ovat Helsingin yliopiston kasvatteja. Tästä kääntyy ajatuksemme mainittuun yliopistoon. Ylioppilaskunnan suuressa vuosijuhlassa on pidetty juhlaesitelmä, joka on alkanut sellaisella huumorin määrällä, että penkit ovat naurusta notkuneet. Esitelmän on pitänyt lakimies, hallinto-oikeuden professori. Niinikään viime viikolla Etelä-Pohjalaisen osakunnan inspehtoriksi valittu professori on sosialisti ja pappi. Teologien suuren lukumäärän vuoksi tätä osakuntaa on ennen sanottu pappien osakunnaksi ja korttiosakunnaksi. On varsin todennäköistä, että nuoret valitsijat eivät ole kiinnittäneet minkäänlaista huomiota inspehtori-ehdokkaiden puoluekantaan.

Saanemme siis merkitä pöytäkirjaan, että nämä kaksi veljestä, huumorintaju ja suvaitsevaisuus ovat pesiytyneet ylioppilaskuntaan.

Toivottavasti nämä ominaisuudet sitä tietä siirtyvät tulevien aikojen poliitikkoihinkin.

Veljenpoika