Hegemonia

Jos ns. sivistyneeltä suomalaiselta kysytään, mitä on hegemonia, niin puolet puhuu jotakin vallasta ja toinen puoli vastaa, että kylmää sen tiedän mut en juuri nyt osaa selittää.

    Hegemoniaa on viime aikoina suomalaisessa julkisessa keskustelussa viljelty ja rääkätty niin paljon, että ihmisillä on siitä kyllä jonkinmoinen kuva. Sanan täsmällistä merkitystä onkin vaikea tietää, koska hakuteoksetkin ovat keskenään eri mieltä. Yksi selittää, että hegemonia on jonkin valtion johtoasema joko yleisesti tai kulttuurin, politiikan tms. alalla. Toinen taas määrittelee näin: hegemonia on johtoasema, erityisesti ilman sopimusta muodostunut tosiasiallinen ylin valta. Tämä jälkimmäinen on nimenomaan kysymyksessä, kun meillä puhutaan porvarillisesta hegemoniasta, vasemmiston hegemoniasta esim. yleisradiossa, rahan hegemoniasta yhteiskunnassa, papiston hegemoniasta kirkon piirissä jne jne.

    Taistelu siitä, minkälaisen hegemonian pitäisi kullakin alalla vallita on alituisesti näkyvänä tai piilevänä käynnissä ns. vapaassa maailmassa ja kaikkiallakin. Viime aikoina on tullut tavaksi kuvata sitä suomalaista yhteiskuntaa, joka on olemassa tai johon pyritään, moniarvoiseksi. Se merkinnee sitä, että ei vain yksi "valtionuskonto" ole sallittu vaan useat toisistaan poikkeavat katsantokannat ovat niin sanoaksemme laillistettuja, eikä vain sallittuja vaan toivottuja, jotta mahdollisimman monet mielipidesuunnat voisivat olla mukana muovaamassa yhteiskuntaa. Mutta erilaisten katsomusten salliminen ja suominen tuo mukanaan kilpailun niiden kesken. Vaikka kuinka suopeasti periaatteessa suhtaudutaankin moniarvoisuuteen, niin sen seuralaisena on aina pyrkimys oman mielipiteen puolustamiseen ja voittoon viemiseen. Jos siinä riittävästi onnistutaan, syntyy hegemonia, ylin valta.

    Taistelu vallasta käydään kaikissa yhteiskunnissa ja kaikilla tasoilla. Valta ei ole mitään pysyvää, ei mikään yksilölle tai ryhmälle kuuluva ominaisuus, se on - suomalaisen tiedemiehen mukaan - erään sosiaalisen suhteen piirre.

    Jos tarkastelemme tämän hetken suomalaista yhteiskuntaa, voimme havaita, että yliopistolaitos on joutunut erikoislaatuisen valtataistelun temmellyskentäksi. Tiedetään kyllä hyvin, että yliopistossa on aina riehunut sisäinen valtataistelu, mutta se on käyty professorien kesken. nykyinen sota on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että kun nyt otetaan mittaa, kenellä on hegemonia, ylin valta yliopistoissa, mukaan ovat tulleet opiskelijat, jotka vaativat suurta lukumääräänsä vastaavaa osuutta yliopiston asioista päätettäessä, se on ylioppilaiden hegemoniaa. Voidaan sanoa, että professoreiden ylin valta suhteessa ylioppilaisiin on tähän saakka ollut ehdoton. Opiskelijat haluavat nyt luoda uuden tilan, johon sisältyy mahdollisuus yhtä ehdottomaan opiskelijoiden ylimpään valtaan suhteessa kaikkeen, mikä kuuluu yliopiston hallintoon.

    Olisi tietenkin mielenkiintoista heittäytyä siihen virkeään riitaan, joka on syntynyt yliopistoviranomaisten säilyttävien ja opiskelijoiden ynnä tiettyjen poliittisten piirien muuttavien pyrkimysten välille. Jääköön se nyt ainakin yhdeksi viikoksi. Sitä vastoin pyydämme kosketella sitä juristien, lakimiesten hegemoniaa, jonka vallassa maa huokaa. Millaisiin muotoihin pyrkimys juristien hegemonian säilyttämiseen pukeutuu, saadaan selville, kun tutustutaan Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan antamaan lausuntoon yliopistolainsäädännön nauttimasta perustuslainsuojasta.

    Tiedekunta katsoo, että jos professoreilta otetaan pois heillä nykyään oleva yksinvalta tai osa siitä, on sen tapahduttava perustuslain säätämisestä määrätyssä järjestyksessä, toisin sanoen lakiehdotus on julistettava kiireelliseksi, jos se halutaan saada hyväksytyksi ennen uusia vaaleja. Kiireellisyyden voi estää yksi kuudesosa annetuista äänistä. Jos siis yliopiston opiskelijoille suodaan oikeus vaaleilla valita yksikin edustaja yliopiston hallintoelimiin, on kyseessä perustuslain professoreille suoman oikeuden kaventaminen, mihin tarvitaan perustuslain muutosmenettely. Helsingin yliopistolle on kyllä hallitusmuodossa vakuutettu itsehallinto-oikeus ja yliopistoon kuuluvat lain mukaan sen opettajat, sen kirjoissa olevat ylioppilaat sekä sen hallintoa hoitavat virka- ja palvelusmiehet, mutta se ei merkitse, että muilla yliopistoon kuuluvilla kuin professoreilla olisi oikeus ottaa osaa itsehallinnon harjoittamiseen. Tämä kuuluu johtuvan siitä, että Suomen kansalaisilla ei voi olla oikeutta ottaa osaa valtiokoneiston muodostamiseen kuin kahdessa tapauksessa: eduskunnan ja tasavallan presidentin valitsijamiesten vaaleissa. Hallinnon hoitaminen kuuluu yksinomaan tasavallan presidentin tai hänen nimittämiensä viranomaisten asettamille viranomaisille. Ja sillä siisti.

    Jos siis Helsingin yliopiston hallintoelimeen valitaan ylioppilaiden yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvalla vaalilla yksikin ylioppilas (joka siis lain mukaan "kuuluu" yliopistoon), olisi se perustuslain vastainen menettely, toisin sanoen se olisi tehtävä lailliseksi säätämällä laki perustuslain tavoin.

    Tiedekunta on kyllä huomannut, että Jyväskylän yliopiston ja parin korkeakoulun opiskelijoille on jo myönnetty tavallisen lain säätämisjärjestyksessä oikeus valita edustajansa korkeakoulujensa hallintoelimiin, mutta poikkeus on vähäinen eikä kelpaa ennakkotapaukseksi.

    Voi olla, että maassa ei ole yhtäkään lakimiestä, joka kykenisi osoittamaan tiedekunnan lausunnon paikkansapitämättömäksi ja sen tekijät kehityksen kelkasta pudonneiksi tai joka rohkenisi edes yrittää moista. Mutta normaalin ihmisen, joka tunnustaa yhteiskunnan muuttumisen, on vaikeaa ymmärtää tiedekunnan kantaa. Juristeille on tähän saakka suotu oikeus lausua ratkaiseva sana mm. perustuslain säätämistä koskevissa asioissa ja säilyttäkööt he vaikutusvaltansa näissä kysymyksissä. Mutta tässä kerrotussa tapauksessa oikeustieteellinen tiedekunta on puhunut omassa asiassaan lakimiesten ja professoreiden hegemonian säilyttämiseksi.