Rehellisyydestä politiikassa

LIIMATAINEN

28/11 1969

Tage Erlanderin panos Ruotsin valtiollisessa elämässä 23 pääministerivuoden aikana on ollut erikoislaatuisen merkittävä. Mutta erikoislaatuinen oli myös hänen irroittautumisensa puolueen johtajan ja pääministerin paikalta. Hän oli hyvissä ruumiin ja hengen voimissa, häntä ei kukaan omien enempää kuin vastustajienkaan parista vaatinut eroamaan; harva lienee toivonutkaan sitä. Voidaan päinvastoin sanoa, että maa ja puolue olisivat tarvinneet hänen taitoaan ja kokemustaan. Hänen työtoverinsa ja ystävänsä tekivät parhaansa, että hän luopuisi eroamisaikeistaan. Mutta Tage Erlander piti päänsä oikealla suomalaisella sisulla. Nyt on nuoresta kruununprinssistä Olof Palmesta tullut Erlanderin seuraaja.

  On turhaa ryhtyä etsimään Erlanderin eron syitä. Kenties hän on ajatellut Paasikiven tavoin. Paasikivi näet sanoi alkutalvesta 1955 haastattelijalle, joka koetti saada selville vanhan presidentin ajatuksia virkakauden päättyessä: "Katsokaahan, olen kiinnostunut teatterista ja olen siellä oppinut, että sorti on yhtä tärkeä kuin entre." Ei tosin ollut Paasikiven omaa tekstiä tämä, että lähtö on yhtä tärkeää kuin näyttämölle tulo, mutta totta se on.

  Erlanderin lähtö oli suuri tapaus ja lehdistö käytti sitä mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen. Haastatteluja saatiinkin ja yksi kaikkein mielenkiintoisimpia niistä on Dagens Nyheterin päätoimittajan Olof Lagercrantzin suorittama. Se on julkaistu Suomessakin.

  On varmaan paikallaan, että tästä haastattelusta poimitaan esille ne mielipiteet, mitkä Erlander esitti aiheesta: rehellisyys poliitikon ammatissa.

  Kun haastattelija kysyi Erlanderilta, eikö poliitikko joudu kiusaukseen vilpistellä tai suorastaan valehdella, Erlander vastasi: "Suo anteeksi, jos tämä kuulostaa ammatilliselta kerskailulta, mutta meille poliitikoille totuudessa pysyminen on luonnollisempaa kuin siitä poikkeaminen. Poliitikon uran valinnut joutuu piankin huomaamaan, että enemmän kuin mitään muuta hän tarvitsee rehellisyyttä menestyäkseen urallaan." Erlander vetosi atomitutkija Niels Bohriin, joka on sanonut, että missään ammatissa tekniset seikat eivät siinä määrin pakota ihmistä rehellisyyteen kuin poliitikon ammatissa. Tämä taas aiheutuu siitä, että poliitikot ovat tekemisissä tavallisten yksinkertaisten asioiden kanssa, jotka kaikki ihmiset tajuavat. Sellaisissa oloissa valheella on lyhyet jäljet. Poliitikon tulee menestyäkseen tehdä itselleen selväksi, mitä riskejä valehtelemisesta seuraa. Ja mitä enemmän hänellä on vaikutusvaltaa, sitä varovaisemmaksi hän tulee.

  Saattaa aluksi tuntua siltä, että Erlander on tässä lukenut ulkoa jotakin kanttori-isänsä hartauskirjaa, mutta niin ei ole asianlaita. Sen voi päätellä siitä, että Erlander myöntää poliitikolle oikeuden salata tosiasioita. Edelleen hän pitää poliitikon oikeutena puhua pyöreästi ja verhotuin sanankääntein, mikä on yksi keino salata asioita, mutta se ei ole samaa kuin valehteleminen. Tässä suhteessa Erlander hyväksyy menettelysääntönä ystävänsä Gustaf Möllerin ohjeen: Poliitikko ei saa koskaan saattaa itseään tilanteeseen, missä hänen on pakko valehdella. Hän ei selviä siitä sen paremmin teknisesti kuin moraalisestikaan.

  Erlanderin suuresti vakuuttavalla tavalla esittämä käsitys rehellisyyden merkityksestä poliitikolle saattaa hämmästyttää monia lukijoita, sillä varsin laajalle levinnyt käsitys politiikasta likaisena työnä perustuu eräältä osalta väitteisiin siitä, että poliitikot eivät ole rehellisiä. Ei koskaan valehdella niin paljon kuin ennen vaaleja, on vanha väite.

  Rehellisyydellä ja rehellisyydellä on joskus eri merkitys. Erlander kieltäessään poliitikolta valehtelemisen tarkoittaa ilmeisesti ensi kädessä rehellisyyttä tosiasioiden suhteen. Jos poliitikko, esimerkiksi, sanoo nurkkaan ahdistettuna äänestäneensä arvostelua herättänyttä lakia vastaan sen eduskuntakäsittelyssä, vaikka onkin sitä puoltanut, hän on valehdellut, ja aikanaan joutuu siitä kiinni ynnä tilille. Samaten on asianlaita, jos ministeri hänen luokseen saapuneelle lähetystölle lupaa kannattaa esitettyä asiaa, mutta onkin valtioneuvostossa sitä hylkäämässä jne. On turhaa hakea lisää esimerkkejä, sillä poliittisessa elämässä tulee miltei päivittäin esille tapauksia, joissa poliitikon tulee ratkaista, mitä hän tekee. Valehteleeko sen hetken mukavuudeksi hyvittääkseen toisen osapuolen mieltä tai saadakseen toivomansa henkilökohtaisen hyödyn vilpistään, vai puhuuko totta silläkin uhalla, että se on hänelle henkilökohtaisesti ja poliittisesti epäedullista. Erlander sanoo haastattelussaan, että kuta vastuunalaisempi asema poliitikolla on, sitä enemmän hänellä on itsekuria, sitä kauempana on houkutus valehdella. Ja hän jatkaa: "Valhe jauhaa rikki ihmisen luonteen."

  Edellä puhuimme rehellisyydestä eri merkityksissä. Ottakaamme esimerkiksi vaalitoiminta. Puolueet kirjoittavat vaaliohjelmansa, jonka perusteella annetaan ns. vaalilupaukset. Esimerkiksi sosiaalidemokraattien 8 kohdan ohjelma vuoden 1966 vaaleissa. Oliko se epärehellinen? Tähän kysymykseen on vaikea antaa lyhyttä vastausta kyllä tai ei. Siinä oli lupauksia, joita ei edessäolevan vaalikauden aikana voinut toteuttaa, se on selvä. Mutta olivatko ohjelman laatijat todella sitä luvanneet? Vaalirahvas kyllä sai sen käsityksen. Vastustaja sanoi ja sanoo edelleen, että ohjelma oli epärehellinen; ohjelman tekijät ovat sitä mieltä, että vallitsevat olosuhteet huomioonottaen se ei ollut epärehellinen. Mutta hekin myöntänevät, että siinä salattiin toteuttamismahdollisuuksiin liittyviä tosiasioita.

  On ollut hyvä, että Tage Erlander on niin avoimesti ja yksiselitteisesti esittänyt käsityksensä poliitikoilta vaadittavasta rehellisyydestä. On uskottavaa, että hän on poliittisessa toiminnassaan noudattanut oppiaan. Muuten hän ei olisi Ruotsin historian pitkäaikaisin pääministeri.

  Aivan toinen käsitys rehellisyydestä oli Bismarckilla. Hän lausui kerran: "puhun aina totta diplomaateille, he eivät kuitenkaan usko siitä sanaakaan."