Suomalaisuuden rintamalta.

Vuoden 1931 kesällä saapui Tukholman satamaan erään Turun seuduilta kotoisin olevan suomalaisen laivurin omistama purjelaiva perunalastissa. Laivuri, jonka nimi taisi olla Aaltonen, tilasi satamatyöläisiä purkaustyöhön. Mutta hän sai niiden sijasta odottamattoman vieraan: satamatyöläisten liiton jonkin toimitsijan, joka ilmoitti, että ammattijärjestö on asettanut laivan saartotilaan, koska kolme vuotta aikaisemmin laiva oli purettu Tukholman satamassa rikkurityövoimalla. Ammattijärjestö oli kuitenkin valmis peruuttamaan saarron, jos Aaltonen suorittaisi sille 3,000 kruunua korvauksena niistä palkoista, jotka v. 1928 olivat jääneet järjestyneiltä työläisiltä saamatta, kun ne maksettiin rikkureille.

Aaltonen selitti, että vaatimus on peräti kohtuuton, koska hänellä ei v. 1928 ollut nyt omistamansa purjelaivan kanssa ollut mitään tekemistä, sillä hän oli ostanut sen vasta vuosi sitten. Suomalaisen järjen mukaan ei häntä pitäisi toki rangaista laivan entisen omistajan rikoksesta. Ja hän kieltäytyi maksamasta vaadittua korvausta. Mutta hänen laivansa jäi myös purkamatta, sillä Tukholmassa ei ammattijärjestöä uskalleta vastustaa.

Laivuri piti tällaista kohtelua toki Suomen etuja loukkaavana, ja kääntyi Suomen Tukholmassa olevan lähetystön puoleen, vaatien sen apua. Lähetystö otti yhteyttä Ruotsin kuninkaalliseen ulkoministeriöön, joka ilmoitti olevansa täysin voimaton ammattijärjestöä vastaan. Vaatimus oli suoritettava. Mutta Suomen Tukholmassa oleva lähettiläs ja täysivaltainen ministeri, professori Rafael Erich ei jättänyt asiaa tähän, vaan esitti sellaisen ratkaisumahdollisuuden, että laivuri Aaltonen maksaisi ammattijärjestölle puolet sen vaatimasta summasta, siis 1,500 kruunua. Ammattijärjestö ei tähän suostunut, ja laivurin täytyi, saadakseen lastinsa puretuksi, muutamien turhien odotuspäivien jälkeen suorittaa vaaditut 3,000 kruunua.

Tämä tapaus, joka aikoinaan herätti Suomessa joltistakin huomiota, on hyvänä esimerkkinä siitä, miten Suomen etuja ulkomailla valvotaan. Täysin kohtuuttoman ja kaiken järjen vastaisen kiristyksen sallitaan tapahtua ja paras, mitä sitä vastaan halutaan tehdä, on yritys saada kiristyssumma alenemaan puoleen.

Suomalaista miestä ja mieltä tarvittaisiin Tukholmassa.

                                                             *

Suomen valtakunnan Tukholmassa oleva lähettiläs ja täysivaltainen ministeri, professori Rafael Erich on viime aikoina esiintynyt suomalaisuuskysymyksen käsittelyn kimpussa aivan poikkeuksellisella ahkeruudella. Hän antoi perustuslakivaliokunnalle tunnetun lausuntonsa hallitusmuodon 14 §:n muuttamista koskevien aloitteiden johdosta, jossa lausunnossaan tarkasteli Suomen kielioloja "Tukholman horisontista", kuten eduskunnassa sanottiin. Hän toimitti Tukholman lehdille ruotsinmaalaista yleistä mielipidettä hyvittelevän selonteon ruotsalaisuuspäivän vaiheilla tapahtuneista katuliikehtimisistä Helsingissä, tietoisesti salaten oleellisimman epäjärjestyksiin johtaneen tekijän, maisteri Hertzbergin suorittaman suomalaisuusmerkkien riistämisen myyjäneitosilta. Kaiken kukkuraksi sama ministeri Erich toimitti "Helsingin Sanomille" nälkävuodenpituisen artikkelin suomalaisuusasiasta, vaatien siinä luovuttavaksi päämääristä, jotka eivät saavuta Skandinavian maissa vastakaikua, s.o. tykkänään luovuttavaksi vaatimasta korjauksia vanhentuneeseen kielilainsäädäntöömme.

Ministeri Erich on siis osaltaan kunnostautunut. Joutuu kysymään: miksi? Mitä hänellä on mielessä ja mitä voitettavana?

Vanhalla poliitikolla, joka on ollut monet kerrat ministerinä ja jonkin kerran pääministerinä (tämä on hyvin yleispätevä sääntö) on tasavallassa yksi virkapaikka, johon enää kannattaa pyrkiä ja joka on kuin tehty tällaisia miehiä varten. Se on luonnollisesti tasavallan presidentin korkea virka. Jos joku poliittisesti ainakin omasta mielestään tärkeä henkilö esiintyy poliittisella areenalla poikkeuksellisen tarmokkaasti, on syytä ryhtyä tarkastelemaan, voisiko noiden tekojen takaa nähdä presidentin tuolia tähyilevän katseen. Monesti sattuu, ettei, monesti sattuu, että kyllä.

Kun vuonna 1925 toimitettavaa presidentinvaalia varten haettiin kokoomuspuolueen ehdokasta, esitettiin moniakin puolueen ja maan palveluksessa ansioituneiksi katsottuja miehiä ehdokasehdokkaina. Prof. E. N. Setälä, silloinen professori (luonteenomaista epiteettia on vaikea löytää, mistä johtuneekin) Tulenheimo, poliitikko Ingman ja ent. valtionhoitaja Svinhufvud kilpailivat professori Erichin kanssa ehdokkuudesta. Kuten tunnettua, kokoomuspuolueen vaalijulisteiden mukaan ent. valtionhoitaja saavutti puolueen keskuudessa suurimman kannatuksen, kun taas puolueen valitsijamiehet pantiin vaalissa antamaan äänensä nyk. kansleri Suolahden hyväksi, vähemmän kaunis teko miestä kohtaan, jonka nimen turvin oli vaaleihin menty.

Kun v. 1931 toimitettavia vaaleja varten valmistauduttiin, oli silloisen pääministeri Svinhufvudin ehdokkuus kiertämätön niillekin, joiden toimesta Suolahti v. 1925 tuli yllättäen esille. Mutta ministeri Erichinkin nimi mainittiin. Nyttemmin kuollut professori Robert Hermansson esitti julkisuudessa ajatuksenaan sen, että ministeri Erich olisi asetettava ehdokkaaksi. Ja Erich, jonka kerrotaan kieltäytyneen Haagin kansainvälisen tuomioistuimen korkeapalkkaisesta jäsenyydestä Suomen tasavallan vielä korkea-arvoisempaan presidentinvirkaan laskien, ilmoitti panevansa Hermanssonin ehdotukselle persoonallisesti suuren arvon, mutta - kun Svinhufvudin ehdokkuus oli jo päivänselvä - siitä kieltäytyvänsä.

V. 1937 toimitetaan meillä presidentinvaali. Ministeri Erichillä on silloin vissit mahdollisuudet. Hän ei enää ole kokoomuspuolueen jäsen, vaan "nyk. puolueryhmien ulkopuolella" (ks. Aikalaiskirja, s. 117). Hän kirjoittelee "Helsingin Sanomiin". Hän on ruotsalaisten mielisuosiossa. Hänen veljensä on Mikko Erich. Ja jos hän on katseensa kiinnittänyt valtakunnan presidentin istuimeen, täytyy sanoa, että hän laskee realiteetteihin. Erikoisesti tulee muistaa, että ruotsalaiset tavan mukaan määräävät presidentinvaalin tuloksen.

Ministeri Erichin lausuntoja kansallisuusasiassa on ehkä syytä tarkastella tässä valossa. Silloin niiden puiseva juriidinen ulkoasu saisi inhimillistä sisältöä ja tarkoitusta.

Suomalaisuuden asialle varsinkin ministeri Erichin mainittu artikkeli, joka on ruotsalaiselta taholta hyvin huomattu, tulee eritoten tulevaisuudessa tuottamaan hyvin paljon harmia. Sillä selvää on, että monet ruotsalaisten etuoikeudet ehkä jo verrattain läheisinä vuosina lopetetaan. Ja tällöin tullaan erikoisesti ulkomailla tuomitsemaan Suomen valtion menettely mitä ankarimmin juuri Suomen ministerin Erichin sanoilla. Turhaan ei Suomalaisuuden Liitto kiinnittänyt asiaan valtakunnan pääministerin huomiota, jolta olisi samalla voitu kysyä, onko ulkoasiainhallinnon palveluksessa olevilla henkilöillä oikeus kirjoitella sanomalehtiin poliittisista asioista.

                                                                *

Meillä on ollut ilo aikaisemminkin näillä palstoilla tarkastella nykyisen hallituksen suomalaisuuskantaa. Sille kuvaavimpana sattumuksena on pidettävä nk. opetusministeri, komissaari Wittingin valmistamaa ehdotusta ruotsinkielisen korkeakoulun perustamisesta Helsinkiin, jonka ehdotuksen opetusministeri Mantere, siihen perehtymättä, nieli karvoineen ja nahkoineen ja lähetti lausuntoa varten yliopistoviranomaisille. Lausunto tuli, mutta ei sellainen kuin oli toivottu. Yksin yliopiston kanslerikin, jota on totuttu pitämään varsin vankkumattomana miehenä, taipui keväällä 1933 toimineen yliopiston suomalaistamistoimikunnan ehdotukseen ruotsinkielisen yliopisto-opetuksen siirtämisestä Åbo Akademi`hin. Kaikki tämä merkitsi sitä, että nk. opetusministerille ja hänen johdatettavanaan olleelle varsinaiselle opetusministerille oli lyöty jauhot suuhun. Nyt on opetusministeri uudelleen tiedustellut Åbo Akademilta, eikö se suostu huolehtimaan ruotsinkielisestä yliopisto-opetuksesta. Kaipa Akademin vastaus on jo etukäteen tiedossa, mutta suurella yleisöllä ei ole tiedossa, mihin tällä kaikella nyt pyritään. Pianhan sekin nähdään.

Hallitusta on muuten lisätty yhdellä ruotsalaisella ministerillä, s.o. komissaarilla. Apulaisvaltiovarainministeri, komissaari Witting on nimitetty myös apulaisulkoasiainministeriksi. Oliko se epäluottamuksenosoitus hänelle sen taitamattomuuden johdosta, jota hän ruotsalaisten asian puoltajana osoitti nk. opetusministerinä toimiessaan, vai oliko se tehty vain paavin pettämiseksi, jotta hänet olisi vietelty antamaan Wittingille korkeampi ritarimerkki. Mutta ehkäpä ulkoministeriössä tulee piakkoin esille asioita, joissa ruotsalaisten edut vaativat aivan oman miehen paikan päällä valvomaan niiden loukkaamattomuutta. Varsinkin Ruotsin ja Suomen välinen kauppatase on Suomelle niin murheellinen, että mikä tahansa kansallinen hallitus tuntisi vilunväreitä selässään sitä tarkastellessaan. Komissaari Witting apulaisulkoasiainministerinä kykenee kyllä ajoissa karsimaan pois vähäisimmätkin sellaiset idut, joista voisi kasvaa toimenpiteitä kauppataseen tasoittamiseksi Ruotsin ja Suomen välillä. Tänä vuonna Ruotsin tuonti tänne tulee olemaan viime vuotista huomattavasti suurempi, ja vientimme sinne arvattavasti entistä pienempi, niin että vakava aihe asioihin puuttumiseen kyllä olisi. Mutta vahvan hallituksen vahvin ja monipuolisin mies, komissaari Witting näyttää lähetetyn aivan pääkallonpaikalle pitämään huolta, että niihin ei ryhdytä. Hänellä on vahva turva mm. ministerissämme Tukholmassa. Ja kuitenkin kauppasuhteemme Ruotsin kanssa ovat vähintään yhtä epänormaalit kuin Saksan kanssa.

                                                                 *

Yliopiston rehtoreilla on ollut tapana järjestää lukukausien avajaisjuhlat siten, että syyslukukausi avataan suomalaisella ja kevätlukukausi ruotsalaisella puheella. Kun yliopistossa on 17 % ruotsalaisia, vaatisi oikeus ja kohtuus ainoastaan sen, että heille puhuttaisiin noin joka kuudes kerta ruotsiksi taikka että heille toimitettaisiin suomenkielisen avajaispuheen käännös jaettavaksi esim. samaan tapaan kuin väitöskirjojen jako hra Sallmenin luona tapahtuu. Mutta yliopiston rehtorit, olivatpa he muka kuinka suomalaisia tahansa, ovat puhuneet vanhan ruotsalaisten vakiinnuttaman tavan mukaan.

Luonnollisesti suomalainen ylioppilasnuoriso, jonka pian koittavana päämääränä on suomalaisen valtionyliopiston aikaansaaminen, ei ole voinut hyväksyä tätä rehtorien omaksuman tavan jatkamista, jossa he näkevät torpparimielen ilmauksen, vaan ovat vaatineet suomenkieliset avajaispuheet. Oli päivän selvää, että nykyisen rehtorin aikana ei mitään parannusta tilanteessa voida saada toimeen, mutta oli täysin tarpeellista mahdollisimman hyvin nähtävällä tavalla ilmaista suomalaisen ylioppilasnuorison kanta tässä asiassa. Siksi järjestettiinkin tämän lukukauden avajaistilaisuudesta mielenosoitus ruotsalaista avajaispuhetta vastaan. Rehtori koetti heittää öljyä laineille pitämällä aluksi sisältönsä puolesta varsin kelpoisen suomenkielisen nuhdesaarnan mahdollisesti tapahtuvan mielenosoituksen tuomitsemiseksi, mutta siirtyi senjälkeen avajaispuheeseen, joka alkoi ruotsiksi. Ensimmäisten ruotsinkielisten sanojen kaiuttua nousi suomalainen ylioppilasnuoriso paikoiltaan ja aloitti "Nouse, riennä, suomenkieli" -taistelulaulun, joka sai häiriintymättä jatkua. Senjälkeen poistuivat ylioppilaat ja eräs dosentti, rauhallisesti. Ruotsalainen avajaispuhe alkoi ja jatkui.

Saattaa olla eri mieltä, oliko "Nouse, riennä suomen kieli" tässä tilaisuudessa tarpeen. Mielenosoitus olisi ollut kyllin voimakas ilman sitäkin. Mutta pääasia on, että mielenosoitus tapahtui ilman järjestyshäiriöitä.

Mikä oli tämän mielenosoituksen vaikutus? Dosentti Haavion rehtorin kuulusteltavaksi kutsuminen ja häneen eräiltä tahoilta kohdistetut uhkailut eivät voine valitettavasti johtaa mihinkään rangaistustuomioon. Mikään ei näet olisi näissä olosuhteissa suomalaisuudelle enemmän voitoksi tämän asian kohdalla ja yleensäkin. Mutta se lienee varmaa, että ruotsinkielisiä avajaispuheita ei Helsingin yliopistossa enää kuulla. Jos niistä ei muuten päästä, niin päästäneen toki sillä, että kevätlukukauden avajaiset poistetaan, jolloin poistuu näyttämöltä myös silloin pidettävä ruotsinkielinen avajaispuhe. Tämä ratkaisu arvatenkin on paras muoto perääntymiseksi, joten se hyväksyttäneenkin.

Ja niin merkitään aikakirjoihin, että Savo - karjalaisen osakunnan inspehtori August Engelbrekt Ahlqvist oli ensimmäinen yliopiston rehtori, joka avajaispuheet piti yksinomaan suomeksi, ja Savolaisen osakunnan ent. kuraattori ja inspehtori Karl Robert Brotherus viimeinen yliopiston rehtori, joka avajaispuheessa käytti ruotsin kieltä.

Helsinki, helmikuun alussa 1934.