Suomi ja turvallisuuskonferenssi II

Kun tämä on luettavana, todennäköisesti jo tiedetään, minkä kannan Nato-maiden ministerikokous on ottanut Suomen tarjoukseen järjestää Euroopan turvallisuuskonferenssi ja toimia sen isäntänä. Nato-maiden enemmistö on kyllä jo tähän mennessä ilmaissut periaatteessa myönteisen suhtautumisen Suomen aloitteeseen, mistä voisi tehdä sen johtopäätöksen, että myös järjestön kannanotto on myönteinen. Tällainen päättely olisi kuitenkin asioiden edelle kiirehtimistä, sillä Yhdysvaltojen mielipidettä ei tunneta. Se on sittenkin ratkaiseva.

    Aina viime toukokuusta lähtien, jolloin Suomi saattoi julkisuuteen muistionsa, on käyty toisin ajoin varsin vilkastakin keskustelua turvallisuuskonferenssin järjestämisestä. Kuten muistetaan, ensi alkuun esiintyi käsityksiä, että Suomi olisi toiminut aloitteen tehdessään Neuvostoliiton toivomuksesta tai peräti toimeksiannosta. Suomen taholta osoitettiin sekä julkisesti että diplomaattiteitä tällaiset väitteet perättömiksi. Tämä tapahtui niin menestyksekkäästi, että syksyn mittaan ei enää ole kuulunut epäilyksiä Suomen aloitteen omaperäisyyden suhteen. (Joku suomalainen politiikantekijä taisi sentään väittää, että hänen isänmaansa kulkee vieraiden asioilla, mutta sehän meillä toki kuuluu asiaan.)

    Kunnes nyt loppusyksystä Länsi-Saksassa on taas viritetty tarina Suomen toimimisesta turvallisuuskonferenssia koskevassa asiassa Neuvostoliiton agenttina. Lehtitiedot näistä väitteistä ovat olleet epämääräisiä, mutta niiden esilletuleminen ymmärretään osana sitä ulkopoliittista taistelua, joka on syntynyt Willy Brandtin hallituksen ja katkeroituneen kristillisdemokraattisen opposition kesken.

    Nyt on niin, että lännessä on runsaastikin sellaisia, jotka vastustavat turvallisuuskonferenssia. He lähtevät siitä, että todellista sovittelua tai kompromissia tai yleensäkään mitään tulosta ei voida saavuttaa, koska Moskovan tarkoituksena on Euroopan voimassaolevan tilan, status quon vakiinnuttaminen. Konferenssi tulisi näinollen joko jakamaan Saksan ja sitä mukaan Euroopan peruuttamattomasti kahtia tai päättymään julkiriitaan, joka tarjoaisi Neuvostoliitolle propagandatilaisuuden.

    Mutta konferenssia vastustavien on vaikea kritikoida Suomen tekemää ehdotusta, joka lähtee siitä, että konferenssin onnistumisen varmistamiseksi olisi ennen sen järjestämistä suoritettava valtioiden kesken huolelliset valmistelut ja että mikään osapuoli ei saisi asettaa ennakkoehtoja osanotolleen. Tästä näkökulmasta on tarkasteltava myös Länsi-Saksan oikeiston piireissä esiintynyttä vastarintaa. Kun asiallisesti ei voida arvostella Suomen ehdotusta, yritetään se tehdä epäilyksenalaiseksi väittämällä sitä Neuvostoliiton aloitteeksi. Tällaiseen epäreiluun menettelyyn on tartuttava kiinni oitis, koska se saattaa levitä yleiseksi suhtautumistavaksi niiden parissa, jotka vastustavat turvallisuuskonferenssia.

    Suomalaiselta taholta on avoimesti myönnetty, että sen aloite liittyy Varsovan liiton maiden aikaisemmin esittämään ehdotukseen yleiseurooppalaisen turvallisuuskonferenssin aikaansaamiseksi. Mutta samalla on korostettu, että Suomen aloite on itsenäinen ja sisällöllisesti Varsovan liiton maiden esityksistä poikkeava. Tämä käy riidattomasti esille tässä aikaisemmin mainitusta edellytyksestä, että konferenssi on järjestettävissä ainoastaan siten, että mitään ennakkoehtoja ei aseteta. Tämä oli Suomen ehdotus, kun taas Varsovan liiton piirissä on aivan viime aikoihin saakka pidetty lähtökohtana esimerkiksi Oder-Neisse rajan hyväksymistä ja Itä-Saksan tunnustamista.

    Toinen asia, joka vielä selvemmin puhuu sen puolesta, että Suomen aloite on itsenäinen ja erilainen kuin Varsovan liiton maiden ehdotus, koskee konferenssin osanottajamaita. Suomen muistio lähtee siitä, että osanottajiksi Euroopan valtioiden lisäksi pitää kutsua Yhdysvallat ja Kanada sekä että niinhyvin Länsi-Saksan kuin Itä-Saksan tulee olla osanottajien joukossa.

    Kun Nato-maat äskettäin pitivät kokouksensa suhtautui Yhdysvaltojen ulkoministeriön edustaja varsin negatiivisesti turvallisuuskonferenssiajatukseen erityisesti siitä syystä, että Neuvostoliitto ei ollut kannattanut Yhdysvaltojenj a Kanadan osanottoa. Hän oli sikäli oikeassa, että Varsovan liiton maiden turvallisuuskonferenssia koskeva ehdotus ei tuntenut USA:n ja Kanadan osanottoa. Mutta Suomen aloite taas edellytti näiden maiden mukanaoloa. Kuinka siis voidaan vetää yhdysviiva näiden kahden ehdotuksen välille, kun ne keskeisissä kohdissa ovat sisällöltään erilaiset?

    On oikein sanottu, että Varsovan liiton maiden ja Suomen aloitteet ovat kilpailevia ehdotuksia. Suomi pyytää Euroopan mailta ja USA:lta ynnä Kanadalta vastausta omaan ehdotukseensa, ei muihin. Jos esim. Yhdysvallat hylkää Varsovan liiton ehdotuksen, Suomi ei ota vastaan tätä koskevaa ilmoitusta, sellainen on jätettävä niille maille, joiden ehdotusta ei hyväksytä. Suomi on tiedustellut kannanottoa alkuperältään omaan, erilliseen, täsmälliseen esitykseensä. Siihen on vaikea suhtautua torjuvasti, jos vastaus rakentuu asiallisille näkökohdille. Jos kielteinen vastaus perustuu väitteeseen, että Suomen ehdotus ei ole sen itsensä tekemä, sellaista vastausta Suomi ei ole oikeutettu ottamaan vastaan.

*  

Vaikka sanotaan, että Helsingissä parhaillaan käytävillä Salt-neuvotteluilla ei ole mitään yhteistä suunnitellun turvallisuuskonferenssin kanssa, niin se ei sellaisenaan pidä paikkaansa maailmassa, jossa kaikki riippuu kaikista. Myös Salt-neuvotteluja vastustettiin siksi, että Neuvostoliitto tulee niitä käyttämään vain propagandatarkoituksiin. Näinhän ei asianlaita ole ollut - siitä on todistuksena mm. se, että kansainväliset lehtimiehet ovat tuiki tarkkaan pudistaneet Helsingin tomut jaloistaan.

    Hyvät Salt-neuvottelukokemukset voivat osaltaan auttaa turvallisuuskonferenssin rakentamista. Mutta valmistavat toimet kestävät kyllä niin kauan, että vuosi 1970 on joko lopullaan tai jo muistojen joukossa.