Poltetun maan taktiikka.

Tunnusmerkillistä saksalais-venäläiselle sodalle on ollut se määrätietoisuus, jolla venäläisten puolustus on turvautunut maan suuren väkiluvun ja laajan alueen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Bolshevikkien sodanjohto on tässä suhteessa noudattanut venäläisen sodankäynnin vanhoja perinteitä.

Venäjänmaan kyky suoltaa väkeä, miestä ja naista, armeijan riveihin on osoittautunut suuremmaksi kuin on osattu aavistaakaan. Erityisesti voidaan panna merkille, että Venäjän armeijan taistelujen ensimmäisessä vaiheessa kärsimistä suurista tappioista tehdyt johtopäätökset ovat olleet harhaanvieviä taistelujen jatkuvaa kehitystä silmälläpitäen. Puna-armeija on näet ollut niin arvaamattoman miesvahva, että se on voinut vahvistetuiksi suojajoukoiksi asettaa rajojensa läheisyyteen erittäin voimakkaat armeijat, eivätkä ne kuitenkaan ole prosenteissa koko sotavoimasta olleet sen suuremmat kuin tällaiseen tehtävään muissa maissa vastaavasti joukkoja sidotaan. Kun me muiden enemmän tietävien kanssa olemme arvioineet Venäjän kesällä ja syksyllä 1941 kärsimien suurten menetysten merkinneen puna-armeijan taistelukyvyn loppua, emme ole osanneet ajatella Venäjän sotilaallista voimaa oikeissa mittasuhteissa. Nyt on nähty, että bolshevikien sodanjohto ei ollut sijoittanut joukkojaan rajalle ratkaisevaa taistelua varten, minkälaisen käsityksen Bialystokin ja Minskin moteista sekä Smolenskin taistelusta saadut valtavat sotavankimäärät aiheuttivat. Olisi pitänyt päätellä, että jos rajojen suojaksi kootut armeijat ovat näin vahvat, täytyy päävoimien ja käyttämättömien miesreservien olla sitäkin suuremmat.

Jos sitten tarkastelemme laajan alueen hyväksikäyttöä, niin havaitsemme, että venäläisten puolustus on rakentunut suurissa mittasuhteissa suunniteltuun syvyyspuolustukseen. Se on edellyttänyt mitä laajimpien alueiden jättämistä viholliselle, jollei sen etenemistä ole voitu pysähdyttää, ja joukkojen vetäyttämistä syvemmälle sisämaahan. Pyrkimyksenä on ollut aikaansaada sellainen tilanne, että vihollinen yhteyslinjojensa pitenemisen johdosta heikontuneena ja alituisten taistelujen uuvuttamana olisi voitu pysäyttää ennen sen ratkaisevaa voittoa. Tähän suunnitelmaan on kuulunut myöskin luovutettavan alueen perinpohjainen tuhoaminen ja häikäilemätön partisaanitoiminta vihollislinjojen takana. Muistamme hyvin, kuinka Stalin antoi kohta saksalais-venäläisen sodan alettua päiväkäskynsä, jossa hän kehoitti sotaväkeä ja siviiliasukkaita hävittämään kaiken sodankäynnille vähänkin merkittävän, joka saattoi joutua vihollisen haltuun. Ja sodan kulku mm. Karjalan Kannaksella ja Itä-Karjalassa on osoittanut, että bolshevikit ovat tätä käskyä noudattaneet kaikkialla, missä suinkin ovat ehtineet.

Nyt aaltoilee taistelu Venäjällä päinvastaiseen suuntaan. Hedelmällinen mustan mullan seutu, jonka ennalleen saattamiseksi saksalaiset ovat kuluneen kahden vuoden aikana tehneet tavattoman paljon, on nyt jälleen vaihtamassa isäntää. Ja taas joutuu puolustajan viholliselle luovuttama alue perusteellisesti suoritetun tuhoamisen kohteeksi.

Poltetun maan taktiikalla on merkittävä sotilaallinen arvo. Samaten kuin koskematon korpi muodostaa tehokkaan sotilaallisen suojan, samaten kykenee täydellisesti hävitetty, autioksi tehty maa-alue viivyttämään hyökkääjiä. Kun hävitys kohdistuu rautateihin, siltoihin, kulkuneuvoihin jne., joutuu nykyajan panssariarmeijakin esteen eteen, jonka ylittäminen vaatii työtä ja aikaa. Jos alueelta lisäksi on tuhottu kaikki asumukset, eivät joukot voi sitä sellaisenaan käyttää pysyväiseen majoitukseen. Siinäkin suhteessa aiheuttaa alueen hyväksikäyttäminen työtä ja ajanhukkaa.

Kun on kyseessä vihollisen maan hävittäminen, eivät siitä päättäminen ja sen suorittaminen tuottane sanottavia tunnonvaivoja, sillä sota on sotaa. Mutta kun on kyseessä oman maan tuhoaminen, omien kansalaisten asuntojen polttaminen, omien teollisuuslaitosten hävittäminen jne., silloin on sekä korkein johto käskyä antaessaan että peräytyvät joukot käskyä täyttäessään katkeran tehtävän edessä. Mutta nykyinen sota on osoittanut, että viholliselle jätettävien alueiden tuhoaminen on useinkin sotilaallinen välttämättömyys. Sen vuoksi sitä tehdään puolin ja toisin, Venäjällä ja muualla. Saattaa olla, että hävittämisessä mennään joissakin paikoin yli tarpeellisen, ehkäpä paljonkin yli, mutta rajan vetäminen on vaikeaa, varsinkin jos puuttuu kaikki halu säästämiseen, kuten vihollismaata luovutettaessa yleensä lienee asianlaita.

Poltetun maan taktiikka liittyy aivan erityisen kiinteänä Venäjällä käytyihin sotiin. Historiallisesti kuuluisin on Aleksanteri I käsky tuhota Napoleonin suuren armeijan edestä kaikki elollinen ja eloton omaisuus, josta valloittajalle voisi olla hyötyä. Tämän käskyn kaamean tehokkaana päätekohtana oli Moskovan polttaminen syyskuun 15. päivänä 1812. Mutta epäämätöntä lienee, että tämä säälimätön hävittämiskäsky ja sen yhtä säälimätön toteuttaminen olivat eräänä perussyynä Napoleonin armeijan perikatoon Venäjällä.

Viime maailmansodan aikana ei Venäjän rintamilla suoritettu sellaista systemaattista, laajasuuntaista hävitystä kuin nykyään. Sitä vastoin on viime maailmansodan ajalta tullut tunnetuksi se tuhoamistyö, jonka Saksan armeija suoritti Ranskassa maaliskuussa 1917 vetääntyessään Arrasin-Soissonsin välillä ns. Siegrief-asemiin. Tuhoaminen oli niin täydellinen, että kaikki puutkin tältä alueelta kaadettiin ja vietiin mukana, puhumattakaan nyt siitä, että tiet, sillat, rakennukset yms. hävitettiin.

Nyt suorittaa Saksan armeija Venäjällä samantapaisen tuhoamistyön vaikkakin paljon suuremmissa mittasuhteissa. Tietenkään ei ole aikaa eikä aihetta metsien kaatamiseen, missä niitä on, mutta rautatiet ja maantiet, sillat, asumukset, teollisuuslaitokset, varastot yms. tuhotaan niin täydellisesti kuin vain saksalainen perinpohjaisuus sen kykenee tekemään. Se alue, jonka saksalaiset ovat viime heinäkuusta lähtien luovuttaneet venäläisille, on ollut autio sanan ankarimmassa merkityksessä. On näet otettava huomioon, että myöskin asukkaat kaikkine irtaimine omaisuuksineen ovat kulkeneet peräytyvän armeijan mukana länteen, oli tämä ollut sitten vapaaehtoista taikka pakollista.

Kun siis Venäjän armeija etenee saksalaisten kantapäillä länteen, kulkee se autiomaan läpi. Se ei tapaa siellä elävää sielua, se ei saa sieltä minkäänlaista apua joukkojen huollolle, se ei löydä sieltä tarvikkeita teitten tai siltojen kuntoonpanoa varten. Kaikki on viety pois, poltettu tai muuten tuhottu. Rautateistä on vain linja jäljellä, ratapölkyt ja kiskot on tuhottu, ratapenkereetkin on hävitetty ja leikkaukset räjäytetty täyteen. Voidaan hyvin käsittää, minkälaiset vaikeudet etenevällä armeijalla on, kun sen tulee kulkea satojen kilometrien matka tällaisen poltetun maan läpi uusiin taisteluihin. Siinä kysytään miestä ja tavaraa. Ja siinä kysytään taitavaa johtoa.

Kun nämä vaikeudet ovat olleet tiedossa, ei ole ollut suinkaan perusteetonta sellainen olettamus, että venäläisten on pakko liikenne-, kuljetus- ja huoltovaikeuksien vuoksi pysähtyä Dnjeprin eteen ja jatkaa hyökkäystään vasta talven tullen. Mutta venäläisten yllättävän nopea siirtyminen entistä suuremmilla voimilla suoritettuun hyökkäykseen Dnjeprin länsirannalla, on todistanut tämäntapaiset olettamukset vääriksi. Siihen palataksemme, mitä alussa mainitsimme, Venäjänmaalla on käytettävissään niin valtavat ihmisreservit, että se niiden avulla kykenee tekemään enemmän kuin voisi pitää uskottavana. Tietenkin Stalin on pannut viimeisetkin voimat liikkeelle Moskovan konferenssin vuoksi, mutta tässä kaikessa kiinnittyy mielenkiinto siihen, kuinka sellainen voimien nopea keskitys Dnjeprille poltetun maan yli on ollut mahdollista. Ja mihin venäläisten tähän saakka jatkunut menestys itse taisteluissa perustuu? Kun verrataan esim. 8. armeijan kievarihevosen vauhtia Italiassa venäläisten etenemiseen Ukrainassa, niin ero näyttäytyy muillekin kuin Englannin lehdille, jotka puolihäpeissään ja kokoharmeissaan näitä vertailuja esittelevät. Tämä rinnastus, jota kukaan ei voi jättää tekemättä, on angloamerikkalaisille juuri tällä hetkellä epämiellyttävä ja epäsuotuisa, koska heidän tulee puolustaa Moskovassa etujaan ja maailmankatsomustaan.

Mutta hyvä on, että sotivat puolet konferensseissaan pitävät mielessään sodanjälkeisen maailman tarpeet, sillä kuta laajemmat alueet poltetun maan taktiikka saa käsitellä, sitä suurisuuntaisempia tehtäviä jälleenrakennustyöllä tulee olemaan.

27.10.1943.