Demokratian kastroimisesta

LIIMATAINEN

9/8 1974

Eipä olisi uskonut, että sama aihe ja asia, korkeakoulujen hallinnonuudistus, jota ensimmäisen kerran käsittelimme tasan seitsemän ja puoli vuotta sitten (SK 11.2.67), on yhä ajankohtainen, jopa päivänpolttava. Tuolloin ehdottelimme korkeakoulusysteemin radikaalia nykyaikaistamista, "todellista uudestisyntymistä", kuten rohkenimme sanoa. Uudistuksen kuvittelimme lähtevän liikkeelle korkeakoulujen omasta toimesta - siis professorikunnasta, mihin viittasi se, että Helsingin yliopiston piirissä oli jo koko vuoden 1966 työskennellyt toimikunta tehtävänään hallinnonuudistusehdotus. Mietintö valmistui ja lähti lausuntokierrokselle sammuakseen jonnekin opetusministeriöön.

  Mutta hallitustaho oli muuten innostunut asiaan.

  Jo 4.7.1968 nuori Koiviston hallitus asetti asianomaisen komitean ja rivakan aikataulun - jäseninä 13 akateemisesti valveutunutta miestä. Tämä "Nummisen komitea" ei käyttänyt vuottakaan laajan mietintönsä kirjoittamiseen (382 s.), vaikka kyseessä oli vuosisataisen mallin mullistaminen! Liitteenä oli kolme eriävää mielipidettä. Viisi halusi hillitä liian äkkinäisiä muutoksia, viisi halusi viedä hallintoa vielä jyrkempään "demokraattiseen" nousuun. Vain puheenjohtaja ja professorit Pekka Tarjanne ja Eino Tunkelo olivat koko mietinnön takana.

  Tästä se varsinainen "mies ja ääni" -mekkala alkoi.

  Nimimerkki otti mietintöön varovaisen myötämielisen kannan (SK 1969, n:o 33). "Millaisen muodon hallituksen oma esitys saa ja millaiseksi se eduskunnassa muovautuu, sitä odottelemme avoimin mielin kuin konsanaan nuori ylioppilas", näin lopettelimme.

  Opetusministeri Johannes Virolainen kuitenkin epäonnistui. Hänelle ei riittänyt Nummisen komitean esitys, vaan hän kuunteli ehkä vakavissaan omia nuoria radikaalejaan ja kehitti lakia samaan suuntaan. Ja mikä pahinta, hän ilmaisi reilusti, mutta tarpeettomasti, oman nuorkantansa aivan liian rajusti ja liian aikaisin.

  Kovan kirjoittelun aikana nimimerkki tarjosi (14.11.69) k o l m i k a n t a j ä r j e s t e l m ä ä, jossa jokainen korkeakouluyhteisöön kuuluva äänestäisi valtuustoon yhtä kustakin ryhmästä. Kukaan ei siihen tainnut silloin puuttua. Lex Virolainen seikkaili eduskunnassa ja puhuttiin oikeiston voimalla yli maalisvaalien 1970. Lakiesityksestä saatiin mitä mojovin lyömäase Johannes Virolaista ja keskustapuoluetta vastaan.

  Seurasi lex Itälä. Meillä oli näet tuolloin Jaakko Itälä -niminen opetusministeri. Mutta lakiesitys ei ehtinyt ennen tuhoaan edes eduskuntaan. Sitä ennen nimimerkki oli jälleen (24.4.70) pyörinyt kolmikantaperiaatteen ympärillä. Puhuttiin prosenteissa luvuin 30 (professorit) + 30 (muu henkilökunta) + 40(opiskelijat).

  Seurasi lex Sundqvist pari vuotta sitten. Se oli sosiaalidemokraattissyntyinen Paasion vähemmistöhallituksen kohdusta. Valiokuntakäsittelyssä siihen tuli mm. kolmikantaperiaate. Mutta opetusministeri ilmoitti SDP:n äänestävän sitä vastaan. Ja niin laki viime marraskuussa hylättiin. "Puitelaki" siis edelleen puuttuu, ja mutkia on matkassa.

  Lukija varmaan luulee, että nimimerkki on nyt tyytyväinen, kun Sorsan hallitus on antanut ja tasavallan presidentti vahvistanut - huhujen mukaan nyrpeästi - kolmelle valtiollistetulle korkeakoululle selväpiirteiset asetuspasmat, jotka perustuvat kolmikantajärjestelmään.

  Mutta eipäs ole.

  Tyytyväisyys on varsin kaukana syystä että Kauppakorkeakoululta ja Tampereen sekä Turun yliopistoilta meni rytäkässä tuo korkeakoulujen perusluonteeseen kuuluva itsehallinto. Se siirtyi nyt maan poliittisen johdon haltuun. Hallitus kyllä meni häveliäästi oikeuskanslerin selän taakse ja ilmoitti, että tämä on vain väliaikaista, kuten laulussa sanotaan.

  Tekisi mieli uskoa hallitusta ja unohtaa, että väliaikaisratkaisuilla on mitä suurin taipumus muuttua pysyviksi. Jos tämä asetus olisi alallaan ainoa, niin uskoisi mielellään, että kyseessä on vain oikeuskanslerin sanelu, jota hallitus muuta tietä keksimättä nöyrästi noudatti.

  Mutta tietty tendenssi on väkevästi ilmassa, että tämä sama hallitus antoi viime lokakuussa uudistetun asetuksen valtion tieteellisistä toimikunnista. Sen mukaan valtioneuvosto määrää toimikuntien jäsenet ja puheenjohtajat. Aikaisemmin jäsenet määrättiin korkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja tieteellisten yleisseurojen asettamista ehdokkaista. Kun uutta asetusta ensimmäisen kerran toteutettiin, saivat valtion tieteelliset toimikunnat varsin poliittisen sävyn tiettyyn suuntaan. Sillä lailla.

  Näin demokraatit toteuttavat demokratiaa ottamalla päätösvallan niiltä, joita päätös koskee. Se tuntuu pienimuotoiselta demokratian kuohitsemiselta. Byrokraatit kyllä tietävät, että ajoissa kastroidusta orivarsasta tulee aikanaan hyvä valakka, vetävä työhevonen, vaikkakaan ei suvun jatkaja.

  Uudet valtiollistetut laitokset pitänevät huolen siitä, että asetuksen väliaikaisuus pysyy muistissa ja itsehallinto lähimpänä tavoitteena. Ainakin Turussa näyttää henki reippaasti elävän. Kohotamme lakkia Turun yliopiston koko akateemisen yhteisön toiminnalle, joka ei ole vain suunsoittoa vaan jossa on myös tehty runsaasti harkittua työtä uuden hallintomallin hyväksi.

  Nyt on aikaa sopivasti kokeilla ja odottaa, kenen rahkeet parhaiten kestävät luotaessa uutta puitelakia.

  Opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeosaston päällikkö Mikko Niemi sanoi äskeisen Jyväskylän kesän byrokratiakeskusteluissa jotenkin niin, että oikea virkamies pyrkii myönteisesti ja viivytyksittä mahdollisimman pitkälle toteuttamaan asiakkaan esityksen.

  Kauniisti ajateltu. Tuntuu kuin tämä kannatettava asenne ei juuri nyt ainakaan Turun kohdalla olisi ollut lähimpänä ohjeena.