Esitelmä Ruotsin Ulkopoliittisessa Instituutissa

8. 5. 1978 Tukholma

Kun Beogradin seurantakokouksen jättämä pöly nyttemmin on ehtinyt laskeutua, lienee aika pysähtyä tutkimaan tilannetta. Tarkastelu kulmani on suomalainen, pohjoismaalainen ja eurooppalainen, tässä järjestyksessä. Lisäksi se on pienen valtion päämiehen näkökulma. Yli viisi vuotta- Dipolin esikonferenssin alusta marraskuussa 1972 Beogradin seurantakonferenssin päättymiseen maaliskuussa 1978 kestänyt Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin "operatiivinen" vaihe osoitti selvästi, että pienillä Euroopan mailla on maantieteellisen sijainnin, yhteiskuntajärjestelmien ja liittolaissuhteiden eroista riippumatta paljon yhteistä. Ne eivät voi perustaa itsenäisyytensä säilymistä sotilaalliseen voimaan tai taloudelliseen mahtiin, vaan laaja-alaisen kansainvälisen yhteistyön ja kansojen keskinäisen riippuvuuden lisääntymiseen.

ETYK-prosessin kokonaisuuden tärkeyttä ei Beogradin loppuasiakirjan vajaaksi jääminen vähentänyt. Beogradin kokouksen vaiheet vain korostivat v. 1975 saavutetun tuloksen, Helsingin päätösasiakirjan, ainutlaatuista merkitystä.

Beogradissa tehtiin työtä kalseissa kansainvälisissä tuulissa. Neuvottelijat tekivät kuitenkin parhaansa, ja sen perusteella liennytyksen jatkuvuus turvattiin. Helsingin päätösasiakirjan hyödyntäminen voi jatkua Madridissa ja jo sitä ennen kolmessa asiantuntijakokouksessa, joista Beogradissa sovittiin.

En puhu minään "virallisena optimistina", vaan siksi, että näen ETYK-kehityksen pitkän ajanjakson tapahtumasarjana. Jännityksen lientyminen ja taloudellis-sivistyksellinen yhteistyö enempää kuin inhimillisten kontaktien laajeneminenkaan eivät tietenkään ole kätkettyjä aarteita, jotka voitaisiin kertakaikkisesti löytää ja sitten hallussaan pitää. Ne ovat kehityssuuntauksia, etenemistä käsitteelliseen tavoitteeseen, jota lopullisena ja ehdottomana ei koskaan saavuteta. Mutta uskon, että ETYK-prosessin hahmottama etenemissuunta Euroopan kansojen suhteissa on sekä välttämätön että väistämätön.

Helsingin päätösasiakirja antaa pitkiksi ajoiksi puitteet ETYK-prosessin tulevalle kehitykselle. Siinä ei aseteta aikatavoitteita. Jännityksen lievenemisprosessi jätetään eri osa-alueilla riippuvaksi yksityisten valtioiden poliittisesta tahdosta. Tämän ilmentymät taas selvästikin riippuvat monenlaatuisista tekijöistä. Päätösasiakina sinänsä on kokonaisuus, jonka tietyt osat on kytketty vastaamaan toisiaan. Mutta sen täytäntöönpanossa ei tulisi lähteä siitä, että joidenkin määräysten toteuttaminen jätetään riippuvaksi siitä, mitä muut valtiot tekevät joidenkin aivan toisten kysymysten kohdalla. Tämä ei mielestäni vastaisi ETYK-prosessin henkeä eikä kirjainta. Kaikki osanottajavaltiothan ovat aivan yksinkertaisesti sitoutuneet panemaan toimeen päätösasiakirjan kaikki määräykset ilman poikkeuksia tai varaumia.

Helsingin päätösasiakirjasta ja sen toimeenpanosta pitäisi tulla elinvoimainen, dynaaminen aines koko maanosamme kehitykseen. Siitä on saatavissa jatkuvasti uusia virikkeitä, ja uskon, että sen koko merkitys on arvioitavissa vasta joidenkin vuosikymmenien kuluttua. Kaikki Euroopan valtiot, suuret yhtä lailla kuin pienetkin, ovat päätösasiakirjan myönteisten vaikutusten piirissä.

Jos olenkin yleisesti optimistinen Euroopan taloudellisen ja sivistyksellisen yhteistyön kehittymiseen nähden, se ei merkitse sitä, että väittäisin helppojen tai ongelmattomien aikojen olevan edessämme: Päinvastoin. Pienet eurooppalaiset kansat, niiden mukana Pohjoismaat, ovat jo joutuneet uusien kansainvälisten haasteiden eteen. Pääosa näistä on luonteeltaan makrotaloudellisia. Mutta näitäkin uhkaavampina ja ajankohtaisempina näen haasteen, joka on syntynyt superteknologisen kehityksen ja poliittisen kehittymättömyyden pelottavana hedelmänä: asevarustelun hillittömän jatkumisen maanosassamme ja koko maailmassa.

Goethen Faust lupasi tiettyjä vastapalveluksia vastaan sielunsa Pirulle, joka aikanaan tuli velkomaan saataviaan. Moderni ihminen on tehnyt vastaavan kaupan tieteen ja teknologian kanssa. Saatavien suorittamisen aika näyttää tulleen: sotilaallinen tutkimus- ja kehitystyö työllistää nykyisin noin 400 000 tiedemiestä ja insinööriä kaikkialla maailmassa, mikä luku sisältää arviolta 30 % maailman kaikista luonnontieteilijöistä.

Luin äskettäin artikkelin neutroniaseen isäksi mainitusta Samuel T. Cohenista, ns. "puhtaita ydinräjähteitä" ikänsä tutkineesta tiedemiehestä. Hän on kunnon kansalainen, siviilissä perheenisätyyppi, ja hänen mielestään on jokseenkin yhdentekevää, millä teknisillä keinoilla vihollinen tuhotaan. Meissä kaikissa on hitunen joukkotuhoaseen keksijän moraalia: tarkoitus saa pyhittää keinot, olivatpa ne mitkä tahansa. Onneksi terveen vastareaktion merkkejä on nähtävissä eri tahoilla. Ei ole mikään vähäinen seikka, että kahden suureen sotilasliittoutumaan kuuluvan pienen maan, Norjan ja Alankomaiden, kansanedustuslaitoksissa asetuttiin voimakkaasti vastustamaan erään uuden joukkotuhoaseen, neutroniaseen, hankkimista liittokunnan asevarastoon. Myös USA:n presidentin äskeistä ilmoitusta neutronipommin käyttöön ottamisen lykkäämisestä on pidettävä askeleena oikeaan suuntaan, jolle odotetaan jatkoa.

Kansainvälisellä turvallisuudella on monia ulottuvuuksia. Sen yhteistyöelementit etenevät ajan mukana; ne kertyvät vähitellen, kumulatiivisesti, ja vaativat aikaa. Toisin on monien sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvien ongelmien laita. Sotilasliittoutumat, jotka alunperin perustettiin puolustuksellisia tarkoituksia varten, ovat vuosikymmenien mittaan kokeneet dynaamisia muutoksia. Tekninen kehitys on nopeudellaan vaikuttanut strategiseen ajatteluun ja strategisiin asetelmiin. Yleensä teknisen kehityksen nopeus on yllättänyt poliittisen lientymisprosessin, jonka vauhti luonnollisista syistä pyrkii olemaan hitaampi. Olemme Euroopassa joutuneet lisääntyvien sotilaallis-teknisten vaaratekijöiden kauteen. Sotateknologian kehitys yhtyneenä jatkuvaan epäluottamukseen vastapuolta kohtaan on lisännyt laadullista kilpavarustelua pelottavalla tavalla. Moderni varustelu etenee kiihtyvällä vauhdilla. Sen hillitseminen ja kahlitseminen ei siedä viivyttelyä. Aseidenriisuntaneuvottelut ovat tätä nykyä kilpailua ajan kanssa.

Neuvotteluja käydäänkin monilla forumeilla. Mutta tuntuu siltä, että niissä "aika menee aatellessa, päivä päätä käännellessä``, kuten suomalainen sananlasku sanoo. Niin fraasilta kuin se saattaa tuntuakin, on pakko sanoa: viivyttelyyn ei ole enää aikaa. Pelkkä konfereeraus konfereerauksen vuoksi ei enää riitä.

Aseidenriisuntakysymykset sanan varsinaisessa merkityksessä jätettiin harkiten Helsingin päätösasiakirjan ulkopuolelle, loputtomien kiistojen suohon uppoamista peläten. Beogradin kokous ei myöskään pystynyt sopimaan siitä, että alan erikoistuntijat eri ETYK-maista olisivat kokoontuneet pohtimaan sekä ns. sotilaallista luottamusta herättäviä toimia että yleensä asevalvonta- ja aseidenriisuntatoimia Euroopan alueella. Tätä epäonnistumista on syytä syvästi valittaa. Aseidenriisuntakeskustelujen moninaisten forumien joukosta ei löydy sellaista, jolla käsiteltäisiin nimenomaan Eurooppaa- maanosista raskaimmin aseistettua - ja johon kaikki asianosaiset hallitukset voisivat osallistua.

Vaikka myönnämmekin viisi vuotta jatkuneiden sotilasliittojen välisten Wienin neuvottelujen tärkeyden, niiden tähänastisten saavutusten vähäisyys ei voi olla tekemättä lähes masentavaa vaikutusta ulkopuolisiin.

Vaikka joukkotuhoaseita omistavilla ja niitä edelleen kehittävillä valtioilla on aseidenriisuntakysymyksissä päävastuu, nämä äärimmäisen keskeiset kansainvälisen politiikan ongelmat eivät ole pelkästään sotilasliittoutumien asioita. Ne koskevat myös sotilaallisesti vähävoimaisia, myös pieniä, liittoutumattomia ja puolueettomia maita.

Me pienten maiden edustajat tunnustamme tietysti aseidenriisunnan problematiikan maailmanlaajuiseksi, globaaliseksi. Vetoamme suuriin ja mahtaviin, että ne pääsisivät tuloksiin strategisten aseiden rajoittamisneuvotteluissa, ydinasekokeiden lopettamisessa, kemiallisen aseen kieltämisessä ja monessa muussa. Mutta olemmeko tarpeettomasti unohtaneet alueellisen näkökulman?

Euroopassa, globaalisesti katsoen pienellä alueella, lienee 10 000 käyttövalmista ydinasetta valtavan ns. tavanomaisen aseistuksen lisäksi. Viittasin jo siihen, että Beogradin kokouksessa olisi pitänyt voida sopia Euroopan sotilaallista liennytystä käsittelevästä kokouksesta. Alueellinen näkökulma tekisi neuvottelut konkreettisemmiksi ja todellisuudentajuisemmiksi kuin globaaliset aseidenriisuntakeskustelut välistä pyrkivät olemaan.

Viime vuosien asetekninen kehitys on kuitenkin johtanut siihen, että meidän Pohjolan asukkaina on mentävä vielä pitemmälle alueellisen näkökulman konkretisoinnissa. Ydinaseistusta- sekä räjähteitä että maaliinsaattamisvälineistöä samoin kuin asejärjestelmien tarkkuutta ja ohjaavuutta on kehitetty siihen suuntaan, että kammotun yleismaailmallisen ydinasesodan asemesta voitaisiin todella käydä rajoitettu ydinasesota. Aseteknologian osalta tyydyn vain viittaamaan miniydinräjähteisiin, täsmäaseisiin, neutroniaseeseen ja risteilyohjuksiin. Pidän rajoitetun ydinasesodan teorioita mielettöminä: ne ovat vain osaltaan johtamassa yleiseen ydinkatastrofiin. Mutta tärkeää on todeta niihin sisältyvä poliittinen kehitystrendi. Rajoitettu ydinasesota merkitsisi selväkielellä ydinasesodan eurooppalaistumista. Eikä Pohjois-Eurooppa suinkaan jää syrjään näiden strategioiden vaikutuksilta.

Vilkaisu karttaan osoittaa, miksi asia on näin. Mitä merkitsisi eurooppalaisessa konfliktitilanteessa Pohjolan pienille maille esimerkiksi se, että suurvaltojen ohjukset ydinkärkineen liikkuisivat muutaman sadan metrin korkeudessa niiden ilmatilan yli hakeutuen vastapuolella oleviin kohteisiinsa? Mitä merkitsee poliittiselta kannalta tällaisen mahdollisuuden pelkkä olemassaolo Pohjolan kahdelle puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavalle maalle? Puolueettomat maathan ovat velvolliset estämään ilmatilansa loukkaamisen.

Tällainen kauhukuvien maalaaminen ei suinkaan merkitse sitä, että katsoisin suursodan välittömästi uhkaavan Etyk:in jälkeistä Eurooppaa. Päinvastoin - juuri tällä hetkellä on eurooppalaista sotaa pidettävä erittäin epätodennäköisenä mahdollisuutena. Mutta kun eri tahoilla laskeskellaan käytettävissä olevia voimavaroja ja pohdiskellaan mahdollisten selkkausten kehityskulkua, tästä on seurauksia politiikassa. Suurstrategisten spekulaatioiden piiriin joutuvat helposti myös sellaiset maat ja maaryhmät, jotka tähän saakka ovat omaksi edukseen ja koko maanosan hyödyksi kyenneet melkoisessa määrin pysymään niiden ulkopuolella. Uusi asetekniikka on omiaan tuomaan uusia epävarmuustekijöitä myös Pohjolan turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Se ei voi olla kenenkään etujen mukaista.

Tiedän, että risteilyohjuksista neuvotellaan eräänä osaongelmana johtavien suurvaltojen välisissä aseidenriisuntaneuvotteluissa. Yleensähän ei ole totuttu siihen, että suurten neuvottelupiiriin ja sotilasliittoutumiin kuulumattomat pienet maat ottaisivat kantaa erillisiin neuvottelukysymyksiin. Risteilyohjusten kohdalla tilanne on kuitenkin toinen. Käytettävissä olevien tietojen mukaan niiden asetekniset ominaisuudet saattavat tehdä - toisin kuin tähänastiset mannertenväliset ohjukset - ulkopuolisten ja puolueettomien maiden ilmatilan käyttämisen rutiiniasiaksi. Ja pelkästään risteilyohjusten käyttämisen mahdollisuus on omiaan vetämään ulkopuolisetkin mukaan niille kuulumattomiin selkkauksiin. Käytännön johtopäätös Suomen - ja, kuten uskallan olettaa, myös Ruotsin - kannalta on vakava vetoaminen suurvaltoihin, että ne ensi tilassa, Salt-neuvottelujensa osana, pyrkisivät sopimukseen risteilyohjusten kieltämisestä, niiden kehittämisen jäädyttämisestä tai ainakin ohjusten kantaman voimakkaasta rajoittamisesta.

Mutta tässäkin on vaara, että aseteknologian kehityksen nopeus yllättää aseidenriisunnasta neuvottelevat ja että yleismaailmallisia kieltoja odoteltaessa "ennen Kurki kuolee kuin suo sulaa". Minun on pakko tulla seuraavaan johtopäätökseen. Aseidenriisuntaneuvottelujen pitkittyessä ja aseteknologian kehityksen lisätessä ydinaseselkkauksen vaaraa Pohjois-Euroopassa olisi Pohjoismaiden oman etunsa nimissä ryhdyttävä keskenään ja yhdessä asianomaisten suurvaltojen kanssa neuvotteluihin asevalvonnasta. Tavoitteena olisi erillinen Pohjoismaita koskeva sopimusjärjestely, joka mahdollisimman täydellisesti eristäisi Pohjoismaat yleensä ydinasestrategian ja erityisesti uuden ydinaseteknologian vaikutuksilta.

Pohjolaa koskevan sopimuksen lähtökohdaksi tarjoutuu toukokuussa 1963 esittämäni ajatus ydinaseettoman vyöhykkeen perustamisesta Pohjolaan. Tuolloinhan totesin, että yksikään Pohjoismaista ei ollut - turvallisuuspoliittisten ratkaisujensa erilaisuudesta huolimatta - hankkinut itselleen ydinaseita ja että ne eivät halua muiden valtojen ydinaseita sijoitettavan alueilleen. Lisäsin mm. seuraavaa: " Olen vakuuttunut siitä, että Pohjolan julistaminen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi vakaannuttaisi merkittävällä tavalla kaikkien sen valtioiden asemaa. Se siirtäisi Pohjoismaat kiistattomasti pois niiden spekulaatioiden piiristä, joita ydinasestrategian kehitys on aiheuttanut, ja varmistaisi tämän alueen pysymisen kansainvälisen jännityksen ulkopuolella . "

Esittämäni ajatus on säilyttänyt ajankohtaisuutensa. Pohjoismaiden turvallisuuspoliittiset ratkaisut eivät ole muuttuneet eikä niiden tarvitse muuttua kansainvälisesti sitovaan ydinaseettomuuteen sitoutumisen myötä. V. 1970 voimaan tullut ydinsulkusopimus on vakiinnuttanut Pohjoismaiden vapaaehtoisen pidättymisen pahan tiedon hedelmien omakohtaisesta hallinnasta, mutta se ei vielä sellaisenaan ole muodostanut koko aluetta käsittävää ydinaseetonta vyöhykettä. Ja viime aikojen asetekninen kehitys on dramaattisella tavalla korostanut, kuinka tärkeää on, että Pohjoismaat pysyisivät vastaisuudessakin ydinasestrategisten spekulaatioiden ulkopuolella.

Toisen maailmansodan jälkeen Pohjoismaat päätyivät erilaisiin ratkaisumalleihin pyrkiessään takaamaan turvallisuutensa. Presidentti Paasikivi viitoitti Suomen turvallisuuspolitiikalle kestävän tien, jonka lähtökohtana oli luottamuksellisten suhteiden luominen naapurisuurvaltaamme Neuvostoliittoon vuonna 1948 solmitun YYA-sopimuksen pohjalta. Monista eroavuuksistaan huolimatta Pohjoismaat eivät voi kuitenkaan väistää sitä tosiasiaa, että niillä on oma identiteetti, että ne muodostavat maantieteellisesti ja yhteiskunnallisesti omaleimaisen yhteisön. Perinteellisesti kukin Pohjoismaista on tottunut ratkaisuissaan ottamaan toiset Pohjoismaat huomioon. Siitä on ollut hyötyä kaikille. Pieninä valtioina olemme alistuneet ajattelemaan, että olemme lähinnä kansainvälisen politiikan kohteita, objekteja. Mutta Pohjoismaat ovat myös kohdallaan politiikan subjekteja, sen tekijöitä. Pohjoismaiden hallituksilla on sekä oikeus että omien kansojensa edessä velvollisuus pyrkiä vaikuttamaan, silloin kun se on mahdollista, tämän alueen asemaan maailmanpolitiikan muuttuvissa asetelmissa. Olen vakuuttunut, että vaikuttaminen on mahdollista, edellyttäen, että Pohjoismaat yhdessä avoimesti keskustellen hakevat siihen keinoja.

Tunnen toki ne vastaväitteet ja ennakkoluulot, jotka tähän asti ovat estäneet lähes kaikki asialliset keskustelut Pohjolan ydinaseettomuuden vakiinnuttamisesta. Mutta aika on mennyt niiden ohi.

Kuluneet 15 vuotta ovat selventäneet elementtejä, jotka neuvotteluissa olisi alusta saakka otettava lukuun. Niinpä on itsestään selvää, että alueen valtioiden turvallisuushuolet, hallitusten itsensä tulkitsemalla tavalla, tulee ottaa huomioon täysipainoisina. Johtavien suurvaltojen, joiden turvallisuusetuja tai strategista asemaa ehdotettu järjestely tavalla tai toisella koskisi. tulisi alusta saakka voida esittää näkökohtansa neuvotteluissa. Ja järjestelyjen tavoitetta sekä vallitsevaa tilannetta ajatellen olisi mitä kohtuullisinta, että asevalvontajärjestelyyn sopimuspohjaisesti liittyvät valtiot voisivat saada vakuutuksen siitä, että niiden alueita vastaan ei ydinaseita tultaisi käyttämään missään olosuhteissa.

Edellä mainitsemani elementit, joiden käsittääkseni tulisi antaa suuntaa ydinaseettomasta Pohjolasta käytävälle keskustelulle, ansaitsevat pari täydentävää huomautusta. Valtion suvereniteetin käsitteestä sinänsä johtuu, että ainoastaan asianomaisen maan, pienen tai suuren, liittoutumaan kuuluvan tai liittoutumattoman, oma hallitus voi olla pätevä tulkitsemaan asianomaisen maan turvallisuustarpeita. Näin ollen Pohjolan asevalvontajärjestelyn lähtökohtana on oltava alueen valtioiden omaksumat ja ylläpitämät turvallisuuspoliittiset näkemykset. Olen kohdaltani vakuuttunut, että tarvittavat järjestelyt voidaan suorittaa olemassaolevien turvallisuuspoliittisten ratkaisujen puitteissa.

Minkä tahansa Pohjolaa koskevan aseidenvalvontasopimuksen toteuttaminen edellyttää tiettyjen sitoumusten saamista niiltä, joiden hallussa joukkotuhoaseet ovat, toisin sanoen ydinasevalloilta. Mikä tahansa Pohjolaa koskeva kansainvälinen turvallisuuspoliittinen järjestely tulisi tavalla tai toisella koskettamaan johtavien ydinasevaltojen etuja. Näin ollen on mitä luonnollisinta ja suotuisan lopputuloksen kannalta välttämätöntä, että johtavat suurvallat voisivat osallistua neuvottelujen kulkuun niiden varhaisesta vaiheesta lähtien. Itsestään selvää toisaalta on, että neuvottelualoitteen on tultava alueen valtioilta ja että näiden on hyvässä uskossa, ilman pakkoa ja painostusta, itse hoidettava neuvottelut.

Kolmas elementti, jonka täysi merkitys on selvinnyt vasta viime vuosina, on luonnehdittavissa myös negatiivisiksi turvallisuustakeiksi. Jos kerran tietyt pienet valtiot tai valtioryhmät tietoisesti ja ehdottomasti sitoutuvat olemaan itse hankkimatta ja alueelleen ottamatta tiettyjä asetyyppejä, niiden toki pitää saada vakuutus, että kysymyksessä olevia aseita ei suunnata niitä vastaan ja että niitä ei näillä aseilla uhata. Asevalvontajärjestelyn omaksuvat maat tekevät palveluksen ei ainoastaan itselleen, vaan myös koko kansainväliselle yhteisölle. Niillä on oikeus odottaa ja vaatia ulkopuolisilta vastapalvelusta.

Arvoisat kuulijat: