"Turvalliset rajat" Lähi-idässä

Loppukesän tapahtumat Lähi-idässä ovat kiristäneet sotaisen jousen äärimmilleen. Jos suurvallat eivät olisi olleet ehkäisemässä asioiden "luonnollista" kehitystä ja kulkua, olisi sota Israelin ja arabimaiden välille jo puhjennut.

    Tosiasiahan kyllä on, että sotaa käydään parhaillaankin, mutta kun toistuvissa yhteenotoissa ei soiteta kaikilla putkilla, ei tätä taistelua pidetä "oikeana" sotana.

    On varsin merkillepantavaa, että ei vain arabimaissa vaan myös Israelissa on yleisesti päässyt vallalle käsitys uuden sodan väistämättömyydestä. Jopa maltillisena tunnettu Israelin ulkoministeri Eban näyttää liittyneen tämän uskon kannattajiin. Presidentti Nasser, joka ihmeellistä kyllä voidaan tavallaan lukea maltillisiin arabeihin, on jyrkentänyt sotaisia kannanmäärittelyjään. Kun suurvallat, joilla sittenkin on kädessään rauhan ja ratkaisun avaimet Lähi-idässä, eivät näy saavuttavan yhteisymmärrystä täällä noudatettavan politiikan suhteen, lienee pakko varustautua sen vaihtoehdon varalle, että Lähi-idän solmua yritetään taas kerran avata täysimittaisen sodan avulla.

    Kuusipäiväisessä sodassa vuonna 1967 Israelin valloittamien alueiden suhteen on juutalaisten parissa ollut erilaisia mielipiteitä. Hallituksen piiristä on torjuttu laajat aluevaltaukset, mutta Suur-Israel-liike vaatii rajojen siirtämistä vähintään sinne, missä ne nyt ovat juutalaisarmeijoiden voiton tuloksena. Kuta enemmän Israelissa on voittanut alaa käsitys rauhan aikaansaamisen mahdottomuudesta, sitä halukkaammin kuunnellaan niiden mielipiteitä, jotka vaativat aluevaltauksista kiinnipitämistä. Tällöin on poliittiseksi avainsanaksi kohonnut turvalliset rajat.

    Turvalliset rajat merkitsee poliittisessa kielenkäytössä samaa kuin uhatut rajat. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin välistä rajaa, joka itse asiassa on täysin turvallinen, ei koskaan luonnehdita tällä sanalla, sillä tämän rajan osalla ei ole olemassa mitään vaaraa tai erimielisyyttä. Mutta milloin valtioiden väliseen rajaan liittyy epävarmuutta tai uhkaa, silloin sille vaaditaan turvallisuutta, silloin turvallisen rajan iskulause tulee esille. Turvallisuus saavutetaan joko rajan siirrolla eteenpäin tai rajan linnoittamisella jne. Nyt vaatii siis Israel turvallisia rajoja, jotka se katsoo saavuttavansa, kun Siinai, Golanin kukkulat ja Jordanin länsiranta siirtyvät sen omistukseen. Tästä on kysymys.

    Mutta merkitseekö rajan sijainti nykyaikana ja nykyisen sotatekniikan vallitessa niin paljon kuin menneinä aikoina? Tietenkin leveä ja tyhjä etualue rajalla ennen varsinaista asutusta, kuten nimenomaan Siinain niemimaan osalta on asianlaita, on sotilaallisen puolustuksen kannalta hyödyllinen, mutta onko se välttämätön, on jo kyseenalaista.

    Turvalliset rajat saattaa joskus olla pettävä päämäärä, illuusio, harhakuva. Jatkosotamme alkuaikoina oli Suomessa levinnyt ajatus, että meidän tulee Neuvostoliittoa vastaan saada itsellemme ikuisiksi ajoiksi turvallinen maaraja, joka olisi kulkenut eri miesten ja mielten mukaan lähempänä tai kauempana Karjalassa tai Itä-Karjalassa. Nämä tuumailut osoittautuivat utopiaksi viimeistään silloin kun suurvalta oli saanut asiansa siihen kuntoon, että se saattoi omistaa meidän rintamanosallemme riittävän voimakasta huomiota.

    Suomen ja Israelin maantieteelliset mittasuhteet ovat kovin erilaiset: Suezin kanavalta Kuolleelle merelle ja Jerusalemiin on vajaat 250 kilometriä, josta 150 on Sinain aluetta. Mutta siitä huolimatta tekisi mieli sanoa, että turvallisen rajan oppi saattaa Israelin kohdalla osoittautua samanlaiseksi harhakuvaksi kuin se oli Suomen sotilaspolitiikassa 1940-luvun alussa. Kauaksikaan väkivalloin työnnetty raja ei turvaa maata, jos voimakkaampi valtio pitää rajaa epäoikeudenmukaisena ja siten sodan syynä.

    Kun vertaa Israelin nyt hallitsemia rajoja ennen kuuden päivän sotaa vallinneisiin rajoihin, huomaa helposti, että nykyiset rajat ovat ns. luonnollisia rajoja ja siis ns. turvallisia rajoja. Mutta miten voidaan sanoa rajaa luonnolliseksi ja turvalliseksi esimerkiksi Jordanin virran kohdalla, kun Jordanialta vallatuilla alueilla asuu arviolta miljoona arabia muutaman tuhannen juutalaisen miehitysarmeijan vallassa ja komennossa. Raja voi näyttää kartalla luonnolliselta ja turvalliselta, mutta tosiasiassa se on kaikkea muuta.

    Ennen vuoden 1967 sotaa ja pitkälti sen jälkeen maailman myötätunto oli lavealti juutalaisten puolella. Mutta ajan mittaan Israelin goodwill on laskenut laskemistaan. Siihen on vaikuttanut maan noudattama taipumattoman jyrkkä politiikka sekä valloitetuilla alueilla ylläpidetty rautainen ja säälimätön miehityshallinto. Kun arabisissit suorittavat tihutöitä, on luonnollista, että se aiheuttaa vastatoimenpiteitä juutalaisten taholta. Niitä ei voi suorittaa silkkihansikkaat käsissä. Mutta tilanne Israelin valloittamilla alueilla on sellainen, että maailman myötätunto siirtyy siirtymistään heikomman puolelle. Sitä paitsi on pidettävä mielessä, että arabit, elivät he rauhallisina tai väkivaltaa tehden, asuvat toki omassa maassaan. Juutalaiset ovat siellä vihattuja valloittajia. Miehittäjiä vastaan harjoitettu sissisota on aina ja kaikkialla saanut osakseen sivullisten hyväksymisen ja kannatuksen.

    Jos siis sota Lähi-idässä on edessä, kuten yleisesti uskotaan, milloin se sitten oikein todella alkaa? Arabit ovat yhä vielä heikommalla puolella, joten heidän etunsa liittyy ajan voittamiseen. Se ei merkitse rauhaa, vaan sissisota laajenee ja voimistuu. Tällä kertaa on tilanne se, että israelilaiset ylivoimallaan leikkivät ikäänkuin kissaa ja hiirtä arabien kanssa. Arabit omasta puolestaan ovat valmiita suuriinkin tappioihin, mutta silti he olettavat käyvänsä näännytyssotaa, jossa tämän hetken vahvempi mutta nyt ja aina pienempi osapuoli ajan mittaan joutuu tappiolle.

    Miten tahansa niitä vähäisiä positiivisia merkkejä, joita on olemassa, pyöritteleekin, niin lopputuloksen osalta ei valoa ole näköpiirissä. Lähi-idässä valmistaudutaan hävittävään sotaan. David ja Goljat ovat vastakkain. David on voittanut kolmasti. Ja voi voittaa neljännenkin kerran. Mutta se merkitsee silloin viidettä sotaa.