PEKKA PEITSEN AIKA

LÖYSIN RANTEIN

Kun kansa on sodassaan ehtinyt tähän saakka, silloin astuu etualalle kysymys kansan elämäntyylistä, kansalaisten tavasta suhtautua onneen ja onnettomuuteenkin.

Mikä on suomalainen elämäntyyli, miten suomalainen ottaa asiat, vakavat ja vähemmän vakavat, voitot ja vastoinkäymiset?

Kun tämä kysymys joutuu pohdittavaksi, näyttää olevan tarpeellista tehdä ero suomalaisen välillä toiselta puolen yksityiselämässä ja toiselta puolen julkisuudessa. Sillä varmaa on, että yksityinen suomalainen mies tai suomalaiset keskenään yksityiselämän piirissä ovat jotain aivan toista kuin julkisuudessa esiintyvä suomalainen mies tai virallinen suomalainen yhteiskunta. Ratkaistavaksi eron perusteeksi ottaisimme suhtautumisen huumoriin. Huumoriin liittyy tässä yhteydessä olennaisesti esiintymisen luonnollisuus.

Kotirintama saisi monessa asiassa ottaa oppia pojista rintamalla. Ja silloin eräs ensimmäisiä oppeja varmaan olisi, että vaikeudet voitetaan parhaiten huumorin, hyväntuulen ja vapauttavan leikinlaskun avulla. Ihan virallisessakin elämässä.

Suomalaisen sotilaan voima on ollut hänen huumorissaan. Ramakka leikinlasku, siinä elämäntyyli, jonka turvin suomalainen sotilas on kestänyt talvisodan mittaamattomat kärsimykset ja nyt käynnissä olevan taistelun edeltä käsin aavistamattoman raskauden. Huumori on peittänyt jokapäiväisen elämän pikkuhuolet, mutta se on antanut myös voimaa ja sinnikkyyttä kaikkein kovimmankin paikan koettelemuksissa ja luonut valoa niihin synkkiin päiviin, joita ilman ei parhaintakaan sotaa ole käyty. Suomalainen sotilas on oppinut rintamalla, että se maraton, jonka sota hänelle muodostaa, on otettava ilman jännittämistä, ilman pingoitusta, irtonaisesti ja rennosti. Esiintymisestä tosin puuttuu äksiisin opettama terävyys ja mallikkuus, se saattaa meitä tuntemattomasta sivullisesta näyttää suorastaan kurittomuudelta, mutta se vastaa niin turkasesti suomalaista luonnetta ja suomalaista luontoa, maastoa. Tämä olemisen vapaus saa suomalaisessa sotilaassa täydentäjäkseen huumorin. Se on arvokas ase sodan kaikissa vaiheissa, mutta erityisesti pitkän, hermoja kuluttavan asemasodan aikana tulee näkyviin, mikä korvaamaton voima suomalaisella sotilaalla on hänen huumorissaan ja hänen tavassaan ottaa asiat irtonaisesti ja hieman noin niin kuin rennosti.

Suomalainen sotilas on tuntenut nahassaan, että hermovoimien säilyttäminen edessä olevien taistelujen varalta vaatii irtonaista, jännittämätöntä olemista, pingoittamatonta vapaa-aikojen viettämistä. Sitä ei ole hänelle opetettu missään ohjesäännöissä, päinvastoin se saattaa suorastaan sotia ohjesääntöjen henkeä, vieläpä kirjaintakin vastaan, mutta sen on opettanut hänelle luonto, joka vetää tikanpojan puuhun. Sota on suomalaiselle kuin savotta, ja savotan viisaudet on siirretty sodan souviin. Eräs kaikkein suurimmista viisauksista, elämänohje, joka on vailla vertaansa, on ollut jätkän opetus, että työ, jos aikoo sen saada hyvin luistamaan, on tehtävä löysin rantein. Jos mihinkään niin sopii tämä ohje sodan savottaoloihin. Siellä on kaikki tehtävä löysin rantein sekä sanan tosiasiallisessa merkityksessä että myöskin kuvaannollisessa mielessä.

Sanoimme edellä, että kotirintama saisi ottaa oppia rintaman elämäntyylistä. Rintamalla on kuukausien mittaan kehittynyt oma tapa suhtautua asioihin. Ja kun henkinen kestämiskyky on juuri siellä ollut kaikkein kovimmalla koetuksella, on luonnollista, että siellä ovat vaikeudet muovanneet elämäntyylin sellaiseksi, jonka avulla läheiset ja kaukana tulevaisuudessa olevat vastukset voidaan parhaiten voittaa. Tässä valossa rintaman elämäntyyli on kovien tosiasioiden valitsema ja sen tehokkuus niiden karaisema.

Varmaa on, että kotirintaman olosuhteet, kun on kysymys kansan henkisen vastustuskyvyn kestämisestä, alkavat sodan pitkittyessä yhä enemmän muistuttaa varsinaista tulirintamaa. Kuta kauemman aikaa sota on kuluttanut hermoja, kuta etäämmäksi rauhan saapuminen näyttää häipyvän, sitä kireämmälle ihmiset vedetään. Silloin tarvitaan jokainen keino, jolla voidaan alentaa henkistä painetta. Silloin vaaditaan, että kansan mielialan hoitamiseen kiinnitetään aivan erikoislaatuista huomiota ja tehdään kaikki mikä tehtävissä on mielialan keventämiseksi, valoisamman elämänkäsityksen luomiseksi, terveen elämänilon synnyttämiseksi. Mutta tätä ei saada aikaan, jollei julkisessa elämässä saada käännöstä vapaampaan tyyliin. Yhtäkkiä se ei tietenkään voi tapahtua, mutta olisi pyrittävä mahdollisimman pian luopumaan ylipingoittuneesta isänmaallisuudesta, deklamoivasta pateettisuudesta ja kuivasta juhlavuudesta. Tilalle olisi saatava luonnollisuutta, irtonaisuutta, huumoria, sanalla sanoen asiat olisi hoidettava löysin rantein.

Jotta lukija saisi pohdin siitä, mitä tarkoitamme, saattaa olla paikallaan suorittaa esim. julkisen propagandamme lyhyt tarkastelu. Propagandalla emme tässä tarkoita virallista propagandaa, vaan julkista sanaa sekä puheessa että kirjoituksessa.

Propagandastamme on sanottava, että se on omassa lajissaan kunnon työtä. Se hallitsee horjahtamatta ylevän tyylinsä, se on tukehtumaisillaan isänmaallisesta paatoksesta. Se käsittää tehtäväkseen kansan mielialan korkealla pitämisen ja se käsittää hyvin myös ne keinot, joilla se tuon toimen parhaiten suorittaa. Kaikista asioista se näin ollen antaa mahdollisimman optimistisen kuvan, ja jotta kansa ei sortuisi epämiellyttävien ja epäsuotuisten uutisten alle, se ei niitä saata kansan tietoon taikka jos se sen tekee, sanoo se ne somasti koristellen. Se pitää myös tehtävänään isänmaallisen intomielen lietsomisen kansaan, jossa tarkoituksessa se enemmän kuin arkiseen elämään liittyvistä asioista taikka päivittäisistä mielenkiintoa herättävistä koti- ja ulkomaan tapahtumista kirjoittaa, yleisisänmaallisista aiheista, kansamme raskaista mutta kohtalon käden ihmeellisellä johdatuksella onnellisesti päättyneistä vaiheista, yksimielisestä kansastamme, voittomme varmuudesta yms. Ja jos propaganda joutuu selvittämään mitä kansalaisille määrättyä käytännöllistä tehtävää tahansa, sille etsitään perusta isänmaallisesta velvollisuudesta, kansallisesta edesvastuuntunnosta jne., vaikka tavalliselle kansalaiselle isänmaallisuus tässä arkielämän käytännöllisessä tehtävässä näyttelee hyvin vähän vaikuttavaa osaa sen välttämättömyyden, sen pakon rinnalla, joka on määrännyt, että työ on tehtävä, ja joka tekemään velvoitetulle olisi hyvin riittänyt velvoituksen perusteeksi. Ei ihme, jos isänmaallisuus alkaa saada epäaidon sivumaun, kun se tungetaan kaikkialle, tavallisen kansalaisen käsityksen mukaan täysin tarpeettomiin ja sopimattomiin paikkoihin. Kun esim. tunnetusti proosallisia asioita käsitteleviin kansanhuoltodekreetteihin sullotaan isänmaata ja isänmaallisuutta, tulee pakostakin mieleen vanha sopivaisuussääntö, joka kieltää valtakunnan lippua käyttämästä ikkunaverhoina tai pöytäliinana.

Tietenkin voidaan vastata, että meidän on syytä pyrkiä säilyttämään talvisodan aikana omaksuttu korkean isänmaallinen henki ja sen mukainen tyyli julkisessa elämässämme. Silloin se kelpasi jokaiselle, silloin sen omaksui jokainen, miksikä se ei nyt kelpaisi kaikille suomalaisille?

Talvisodan aikana oli asianlaita tosiaan näin. Mutta meidän on pidettävä mielessämme, että talvisodan aika oli jotakin aivan erikoislaatuista kansamme elämässä, niin erikoislaatuista, että sellaista tuskin koskaan enää voidaan saavuttaa. Se oli alituista pyhää, se oli huumoria, jonka voima ei ehtinyt laskea. Tuon mielialan oli synnyttänyt tunne, jonka yksityisiä tekijöitä on vaikeaa eritellä. Siinä oli sekaisin luottamusta oikeaan asiaan ja lopulliseen voittoon, siinä oli kohtalonomaista aavistusta vastarinnan toivottomuudesta sekä sen jälkeen seuraavasta kansallisesta ja henkilökohtaisesta tuhoutumisesta. Koko kansa oli ikään kuin pukeutunut juhla-asuun, kuten kreikkalaiset taisteluun mennessään. Tällainen erikoislaatuinen ilmapiiri synnytti talvisodan aikaisen elämäntyylin.

Mutta nykyinen sota suoritetaan talvisotaan verrattuna sittenkin arkisiksi muuttuneissa olosuhteissa. Se on venynyt niin pitkäksi, että alituista pyhämieltä on mahdoton ylläpitää. Sen vuoksi on psykologisesti väärä ja vaikutuksiensa puolesta suorastaan onneton yritys, jos propagandaa pyritään jatkamaan siinä hengessä, joka oli ainoa oikea talvisodan päivinä. Juhlapuvun asemesta on nyt vedettävä arkivaatteet päälle, niissä tunnetaan pitkän päälle olo kotoiseksi. Ja mikä tärkeintä, nyt on kotirintamalla enimmältä osalta sittenkin kysymys jokapäiväisen elämän hankaluuksista ja vastoinkäymisistä, jonkalaiset on totuttu kestämään ja voittamaan arkipöksyissä. Sillä pyhäpuku ei ole luotu arkisia touhuja varten. Jos meidät pakotetaan jokapäiväisessä elämässä juhlakankeuteen, työ ei tule tehdyksi löysin rantein. Työilo on poissa ja työ tulee sen mukaiseksi. Kuvitelkaammepa maamiestä, joka on viety syysliejuiselle kynnökselle isältä peritty verkanuttu päällä ja kirkkokengät jalassa. Taikka seppää, joka on ohjattu sunnuntaiaamuna ahjon ääreen juhlavetimissä ja jolle on pantu pihdit saunapuhtaisiin kouriin. Suunnilleen samaa tuntee tavallinen suomalainen, kun valtio tai sen edustajat taikka sanokaamme yksinkertaisuuden vuoksi propaganda lähestyy häntä ylipingoittuneessa pateettisuudessa. Kun Pentti Haanpään sotamies Rimppi vastaa miehelle, joka on kertonut, että teeriparvi on mökin nurkalla: "Mitä? Teeri? Ethän vain puhu ropakantaa?", on se ilmaus siitä yleisestä käsityksestä, että propaganda on läheistä sukua puljutukselle. Mutta propagandan liikkuminen korkealla jokapäiväisten elämäntarpeitten yläpuolella ja sen luonnollisuutta välttävä sekä tavallisessa kuulijassa tai lukijassa vastakaikua tapaamaton tyyli ovat varmaan olleet osaltaan luomassa käsitystä propagandan epäluotettavuudesta.

Edellä kirjoitetussa on lähdetty siitä, että rintamamme pitää kutinsa sekä materiaalin että mielialan puolesta. Silloin jää kotirintamasta riippumaan, jaksammeko murtumattomina kestää loppuun saakka. Täällä se on mielialakysymys. Normaalisina aikoina hyvät tai ainakin siedettävät olosuhteet muovaavat mielialan. Mutta sodan aikana, jolloin ulkonaiset olosuhteet ovat vaikeat ja jolloin ihmisten sielullinen jännitys on suuri, tarvittaisiin määrätietoista, suunnitelmallista mielialan hoitamista.

Tällöin haluamme korostaa kahta näkökohtaa. Ensiksikin: yhteiskunnan tulee varata kansalaisille henkistä virkistystä, elämäniloa. Ja toiseksi: yhteiskunnan on vapauduttava pingoittuneesta, hedelmättömästä mahtiponnesta ja lähestyttävä kansalaisia luonnollisesti ja vapaasti, leikinlaskua karttamatta, löysin rantein.

Jo rauhan aikana kiinnitettiin ei vain Saksassa, josta edellä on ollut puhe, vaan kaikissakin teollisuusmaissa huomiota vapaa-aikojen viettämiseen. Siinä yhteydessä esitettiin niinkin voimakkaita väitteitä kuin että yhteiskunnan kannalta ei ole tärkeintä se, miten työaika kulutetaan, vaan se, miten vapaa-aika vietetään. Olkoon, että tässä on huimasti liioiteltu, mutta paradoksi on otettava opiksi, silloin kun kansan mielialan merkitys kansan vastustustahdon säilymiselle tunnustetaan ratkaisevaksi tekijäksi.

Yhteiskunnalla ei ole varaa sellaiseen hyveellisyyteen, joka kieltää kaiken huvittelun sillä perusteella, että se ei sovi vakavaan aikaan, jota elämme. Jos havaitaan, että aikaisemmin sallittujen huvittelumuotojen kieltäminen on johtanut epäterveiden ja vahingollisten ajanviettotapojen yleistämiseen, on pakko ottaa asia uudelleen reaalisella pohjalla tapahtuvan tarkastelun alaiseksi ja omaksua menettelytavat, jotka takaavat luopumisen epäterveistä muodoista. Siitä tässä on kysymys.

Mutta miten saada yhteiskunta löysäksi ranteiltaan?

Demokratiassa luullaan, että kaikki asiat saadaan järjestykseen kansan valittujen säätämillä laeilla. Diktatuureissa taas uskotaan lujasti siihen, että määräys, käsky, ukaasi ratkaisee vaikeimmatkin pulmat.

Jospa tyytyisimme tähän yleispätevään tiehen ja suosittelisimme seuraavanlaista lakiehdotusta:

                                                   LAKI

                                         julkisista puheista.

                                                     1 §.

   Valtiollisia asioita taikka valtion hallintoa käsittelevää julkista puhetta älköön tasavallassa pitäkö henkilö, joka puhuu joko liian pitkään taikka pateettisesti, ei myöskään henkilö, jolla ei jokaista puheensa 10 minuuttia kohti ole vähintään yhtä hyvää sukkeluutta.

                                                     2 §.

   Henkilölle, joka on nimitetty virkaansa ennen tämän lain voimaantuloa ja joka voi kahden henkilön todistuksella osoittaa olevansa vailla löysäranteista elämäntyyliä, voidaan myöntää oikeus pitää puheita virkaansa liittyvistä aiheista poiketen 1 §:n säännöksistä.

                                                     3 §.

  Jos henkilö julkista puhetta pitäessään esittää tökerön sukkeluuden, on hänet ammuttava hiljaisella tulella aamunkoitteessa.

                                                    4 §.

  Se, mitä 1 ja 3 §:ssä on sanottu julkisen puheen pitäjästä, olkoon lakina myös hänen puheensa kirjoittajaan nähden.

Pekka Peitsi 1943