Ruotsin "kunniavangin" kova kohtalo

LIIMATAINEN

23/4 1971

Kun tällä viikolla valitsemme kirjoituksemme aiheeksi vähemmän tärkeän vaikkakaan ei turhanpäiväisen asian, ei syynä suinkaan ole se, että tämän päivän maailma eläisi niin ideaalisessa rauhan ja unen tilassa, että kommentaattorinkin pitää turvautua kevyeen tekstiin. Päinvastoin, miltei jokaisella ilmansuunnalla tapahtuu tai valmistellaan asioita, joiden ajatteleminenkin nostaa hiukset pystyyn. Mutta kun kaikki julkaisut ovat niitä täynnänsä, niin sallittaneen tosikertomus Ruotsin vankeinhoidon hyväksi harjoitettavan vapaaehtoisen kansalaistoiminnan saralta. Tämän tarinan kirjaanvienti ei suinkaan merkitse sitä, että kirjoittaja suhtautuisi penseästi kriminaalihuollon pulmiin tai vastustaisi vankien hyväksi suoritettavaa yhteiskunnallista avustustoimintaa. Pikemminkin tämä on kunnianteko niille, jotka vastoinkäymisistä huolimatta - kuten tässäkin tullaan näkemään - jaksavat tehdä epäkiitollista työtä poikkeavien ihmisten hyväksi ja uskoa heidän mahdollisuuksiinsa kasvaa yhteiskuntaan sopeutuviksi kansalaisiksi.

  Ruotsissa on vuodesta 1966 lähtien toiminut yhdistys rikollishuollon inhimillistämiseksi, yhdistys, josta käytetään lyhennystä KRUM.

  KRUMin johtavana ideologina on ollut Hans Nestius -niminen ehdoton aatteen mies. Hänen sydämessään ovat syntyneet suunnitelmat vankeinhoidon inhimillistämiseksi mm. siten, että vankilan muurit revittäisiin alas, että vangeille suotaisiin samat oikeudet kuin vartijoille, että vangit olisivat oikeutetut lakkoihin ja mielenosoituksiin ym. Mikäli muisti ei petä sama Nestius aivan äskettäin pistäytyi Suomessa esitelmöimässä yhdistyksensä asioista.

  Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. Viime joulun aikoina lähti Nestius kotoaan suuren perheensä kera kyläilemään tuttaviensa luokse, mutta jätti varmuuden vuoksi lamput palamaan huoneistoonsa. Kun perhe palasi kotiinsa, havaitsivat he siellä käyneen tavallista häikäilemättömämpiä vieraita, jotka olivat juoneet viinivaraston, syöneet jouluruoat ja vieneet mukanaan radiolaitteita, nauhureita ym. tavaroita n. 1500 kruunun arvosta. He olivat ottaneet myös Nestiuksen vankien jälkihoitoa käsittelevän puolivalmiin käsikirjoituksen. Varkaitten kunniaksi on kuitenkin sanottava, että he olivat jättäneet paikoilleen Härnösandin vankilan vankien Nestiukselle luovuttaman diplomin, jolla Nestius nimitettiin "kunniavangiksi" ja jossa hänelle luvattiin turva varkaudelta, ryöstöltä ja pahoinpitelyltä.

  Nestius kääntyi luonnollisesti poliisin puoleen varkaiden kiinnisaamiseksi, mutta rikollisten perille ei ole päästy. Nestius jatkaa saamastaan kiittämättömyyttä todistavasta kohtelusta huolimatta työtään vankien hyväksi ja kriminaalihuollon humanisoimiseksi. Siis todellinen aatteen mies.

  Lukijaa tietenkin hieman hymyilyttää Nestiuksen kohtalo, mutta turhaa vahingolle on nauraa. Se ei ollut suinkaan Nestiuksen vahinko. Ruma teko sittenkin kimmahti vankeja ja tavallaan heidän hyvää tarkoittavia avustajiaan kohtaan.

  Meillä eivät vankilaolot varmaankaan ole parhaalla mahdollisella kannalla, mutta menneiden aikojen epäinhimillisyydestä lienee sentään viime vuosien uudistustoimenpiteiden ansiosta vapauduttu. Useassakin ns. suuressa, vanhassa sivistysmaassa vankilaolot ovat monessa suhteessa huonommat kuin Suomessa.

  Vankilakomento voi olla luja ja täsmällinen, kunhan se on inhimillinen ja oikeudenmukainen ja kun siitä on karsittu pois kiusanteko ja kaikki sellainen turhanpäiväinen, jonka tarkoitus on ainoastaan muistuttaa tuomitulle, että hän on vanki ja saa vangille tarkoitetun kohtelun.

  Tämän kirjoittaja ei tiedä, onko seuraava tarina totta, mutta se kiertelee valistuneemman vankeinhoitoväen piirissä. Kun 1930-luvun alussa taantumuskauden alettua etsittiin yhteiskunnan heikkouksia, havaittiin mm., että vangeilla oli liian mukavat ja suorastaan leppoisat olot, mikä oli omiaan jäytämään pohjaa lainalaisen järjestyksen jalkojen alta. Oikeusministeri T.M. Kivimäen toimesta annettiin eduskunnalle esitys, jossa vankien ns. vapauksia rajoitettiin ja vankilaoloja kovennettiin.

  Sitten tulivat sodat ja vainovuodet. T.M. Kivimäki tuomittiin ns. sotarikollisena vankilaan. Sieltä päästyään hänen kerrotaan sanoneen, että eniten häntä kiusasi ja vaivasi ja henkisesti rasitti se, että hänen vankisellinsä ovi yön ajaksi lukittiin. Se tuntui uudelta vapauden riistolta normaalin vapauden riiston päälle. Olihan hän vankilassa, muurien, monien seinien ja monien suljettujen lukkojen takana. Vankisellin lukitseminen yöksi ei merkinnyt mitään turvallisuustoimenpidettä, hän käsitti sen pelkkänä kiusantekona, laittomana lisärangaistuksena. Kivimäki oli vankilassa ollessaan tullut humaanin kriminaalihuollon kannattajaksi.

  Suomen kansan perinteellistä suhtautumista vankeihin ja vankiloihin hallitsevat vielä suurelta osalta 1800-luvun ja 1900-luvun alun asenteet. Ns. sivistyneistön ja työväestön välillä on tässä suhteessa tuskin löydettävissä varsin suuria eroavaisuuksia. Jokainen uudistus, joka vankila-alalla tehdään vankien kohtelun inhimillistämiseksi, tapaa vastustusta ns. kansan syvien rivien keskuudessa, olivatpa nämä "syvät rivit" oikeistossa tai vasemmistossa. Tietenkin poikkeuksia on, mutta varsinaiset asiaan perehtymättömät ryhmät näkevät jokaisessa uudistuksessa turhaa hellämielisyyttä roistoja kohtaan, kuten sanonta kuuluu. Koston ajatus hallitsee jatkuvasti yleistä mielipidettä niin yhteiskunnanvastainen kuin sen yksipuolinen korostaminen onkin.

  Ei ole helppoa kriminaalipolitiikassa vetää rajaa koston ja pelotusvaikutuksen ynnä henkilökohtaisen kasvatuspyrkimyksen välille. Raja vaihtelee parhaassakin tarkoituksessa toimivien taholla yhteiskunnassa esiintyvän rikollisuuden mukaan. Kuta yleisemmäksi ja luonteeltaan raaemmaksi rikollisuus kehittyy, sitä enemmän koston ja pelotuksen motiivi nousee kriminaalipolitiikassa esille.