SOTA JA RAUHA

      HERMOT JA KESTÄVYYS.

    Tosiasiat rehellisesti esittävä mutta kokonaisuudessaan rohkaiseva Pekka Peitsen kirjoitus Suomen Kuvalehdessä 4. 8. 1943 vaikeana aikana, jolloin mielialat Suomessa olivat Italian antautumisen johdosta jyrkästi masentumassa ja jolloin hermostuneisuus pyrki leviämään poliittisesti herkimpiin piireihin.

    Salamasota, joka meidän ajatuksissamme liittyy sanokaamme Puolan ja Ranskan sotaretkiin, ei ole käsitteellisesti suinkaan tämän vuosikymmenen tai vuosisadan ilmiö, vaan se on itse asiassa niin vanha kuin sodankäynti itse. Kautta historian esiintyy tapauksia, jolloin hyökkääjä suuremman armeijan, parempien aseiden, sotapäällikkönerouden tai yllätyksen ansiosta on ilmiömäisen lyhyessä ajassa kukistanut vastustajan sotilaallisen voiman. Ja vaikkakin motorisoidut osastot nykypäivinä nielevät peninkulmia etenevälle armeijalle, eivät aikaisemmatkaan sotaretket ole olleet vailla nopeutta. Napoleon aloitti Venäjän retkensä kesäkuun 25. päivänä 1812, siis kolmea päivää myöhemmin kuin Saksa 129 vuotta sen jälkeen, mutta oli jo syyskuun 14. päivänä Moskovassa. Saksan armeija oli vastaavasti joulukuun alkuun mennessä edennyt Moskovan lähistölle.

    Salamasota tuo ratkaisun sodan ensimmäisessä vaiheessa, jos tuo. Ellei sitä tapahdu, siirrytään uuteen sotilaalliseen kauteen. Jos resursseiltaan tasavertainen tai ylivoimainen, mutta sotaan valmistautumaton vastustaja onnistuu välttämään musertumisen ja saa aikaa, silloin alkavat voimasuhteet tasoittua. Sen toimenpiteet armeijansa organisoimiseksi saadaan suoritetuiksi, sen sotatalous pääsee vauhtiin. Hyökkääjän ylivoima vähenee, se saattaa jonkin aselajin osalta jopa kadotakin, jolloin aloite aluksi ajallisesti siirtyy vastustajalle. Taistelulinjat jäykistyvät, sota pitkistyy, salamasodan sijalle tulee näännytyssota. Edut ovat tällöin yleensä sen puolella, joka hyökkäyksen painosta huolimatta on selviytynyt jatkamaan. Jos hyökkääjä oli laskenut nopeaan voittoon, on hän näet samassa asemassa kuin sanokaamme 400 metrin juoksija, joka jätettyään lähdössä pahasti myöhästyneen vastustajansa loppusuoran alkupäähän maaliviivalle saapuessaan huomaakin, että kierroslaskijat näyttävät hänelle: 24 kierrosta jäljellä. Neljännesmaili on kilpailun kestäessä muutettu 10 kilometrin juoksuksi. Ei auta, tahti on muutettava ja henki otettava takaisin.

    Sodan ensimmäisessä vaiheessa tuovat ratkaisun ensi sijassa materiaaliset tekijät, armeija, aseistus, valmeus jne. Sodan toisessa vaiheessa on ratkaiseva ase enemmänkin kansan henkinen vastustuskyky, moraalinen kestävyys, voittamis- ja vastustustahto.

    Toinen maailmansota on nyt siirtynyt siihen vaiheeseen, jolloin sotilaallinen voima on tasapainoistunut ja aloitteentekomahdollisuudet, jotka muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ovat olleet yksipuolisesti akselivaltojen käsissä, ovat avautuneet myöskin liittoutuneille. Taistelut ovat sitkistyneet, voitot eivät enää ole toisen puolen monopoolina, sodan ratkaisuun alkaa yhä enemmän vaikuttaa niin sanoaksemme psykologinen momentti.

    Mitkä ovat kansan henkisen kestävyyden tekijät pitkittyvän sodan aikana? Yleispätevää vastausta ei voida antaa, olosuhteet ja kansanluonne ovat eri maissa siihen määrään erilaiset. Mutta sen voi sanoa, että maassa, missä kansalta puuttuu usko taistelun oikeutukseen ja sodan aloittamisen kansalliseen välttämättömyyteen, olipa kyseessä sitten hyökkäys- tai puolustussota, on olemassa vakava murtuma siinä perustuksessa, josta henkinen kestävyys saa tukensa.

    Toinen tekijä, joka on yleispätevä luonteeltaan, on kansan kurinalaisuus. Meillä Suomessa ja demokraattisissa maissa yleensä tämä kurinalaisuus perustuu valtiolliseen vapauteen. Se on ollut arvaamaton vahvuus niissä maissa, missä kansa on jaksanut valtiollisesta vapaudesta huolimatta, taikka oikeamminkin valtiollisen vapauden voimasta, säilyttää kansallisen kurin, kun taas niissä maissa, joissa kansa ei ollut kasvanut vaikeuksien aikana kestävään itsekuriin, on juuri vapaus koitunut kansan vastustustahdolle vaaralliseksi. Mutta ei liioin pakon luoma kuri kykene aina ylläpitämään kansan taipumatonta taistelumielialaa, siitä on fascistisen Italian esimerkki osoituksena. Ja kuitenkin olisi väärin mennä tekemään sellainen johtopäätös, että Italiassa olisi kansan henkinen vastustustahto säilynyt valtiollisen vapauden pohjalla, sillä on muistettava, että historia osoittaa vapauden vaativan pitkäaikaisen kehityskauden, jotta se muodostuisi kaikissa olosuhteissa lujaksi ja kestäväksi. Pohjoismaissa on asianlaita tämä, siksi meillä vapaus kykenee synnyttämään kaikki ulkonaiset vaikeudet kestävän kansallisen itsekurin. Nyt, kun kansamme henkinen kestävyys sodan pitkittyessä ottaa yhä keskeisemmän sijan, saamme kiittää laupiasta kohtaloa, että meillä on vältytty pakkoon perustuvista valtiollisista kokeiluista ja kyetty jo ennen sotaa saamaan aikaan sovinnollinen yhteistyö eri kansalaispiirien kesken yhteisen vastuunalaisuuden merkeissä.

    Italian tapahtumien valossa voidaan siis yhä selvemmin saattaa oikeaan arvoon se valtiollinen kehitys, mikä maassamme on sodan alla ja sotien aikana tapahtunut. Mutta toiselta puolen meidän on syytä varoa tekemästä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä Italian tapahtumista, olivatpa ne mitkä tahansa. Suomen asemaan niillä ei ole mitään välitöntä vaikutusta. Kun me suomalaiset arvostelemme suurvaltasodan kehitystä, on kaiken taustana pidettävä sitä seikkaa, että meidän sotamme Neuvostoliittoa vastaan on puolustussotaa, joka on erillään siitä taistelusta, mikä suoritetaan kahden suurvaltaryhmän kesken maailmanvaltiudesta. Me käymme omaa sotaamme, jonka tarkoituksena on vapautemme säilyttäminen ja turvaaminen. Mutta myönnettävä on, että Italian tapahtumat ovat meille suomalaisille siinä katsannossa erittäin merkitseviä, että ne osaltaan korostavat, kuinka suuressa määrin Suomen kansallisten etujen mukainen on ollut se kanta, joka on tähdentänyt meidän puolustustaistelumme suurvaltasodasta erillistä luonnetta. Ne toimenpiteet, joita ulkoasiaimme johto on tässä tarkoituksessa suorittanut, ovat olleet maamme asemalle ja tulevalle valtiolliselle kehityksellemme erittäin arvokkaita. Mutta sallittua lienee myös sanoa, että vieläkin selvempi linja eräinä ratkaisevina ajankohtina olisi kenties voinut torjua ulkomailla esiintyneitä väärinkäsityksiä, joiden seurauksena täytynee pitää mm. Yhdysvaltojen viime aikoina Suomea kohtaan omaksumaa asennoitumista.

    Tämän kirjoittajalle on suotu tilaisuus eri yhteyksissä korostaa, kuinka luonnollista ja välttämätöntä itsenäiselle valtakunnalle on omaa etuaan katsovan, realistisen politiikan harjoittaminen. Se on ollut jossakin määrin ehkä uutta evankeliumia monelle suomalaiselle, sillä meidän valtiolliset oppivuotemme ovat sattuneet sellaisiin ajankohtiin, jolloin aatteet, maailmankatsomukset ja ihanteet muka määräsivät, mitä valtioiden välisissä suhteissa oli suotavaa ja sallittua. Mutta kolme, neljä viime vuotta on avannut silmämme näkemään, että kansakunnalla ei aina ole varaa aatteiluun. Me olemme nähneet, kuinka suuret ja mahtavat ovat polkeneet sanansa, kun niiden valtapoliittiset edut sen ovat vaatineet, me itse olemme olleet valtapoliittisten laskelmien vaihtorahana. Ja me olemme tulleet koviksi ja itsekkäiksi: me teemme sen, mikä on meidän oman etumme mukaista. Tietenkin pienellä valtakunnalla on vähemmän mahdollisuuksia kuin suurvallalla realistisen politiikan harjoittamiseen, sillä sen toimintavapaus on monella eri muotoa sidottu. Mutta nämä rajoitukset eivät kuitenkaan voi olla niin suuret, etteikö valtakunnalla aina olisi mahdollisuutta osoittaa politiikkansa itsenäisyyttä.

    Kaiken tämän edellytyksenä kuitenkin on, että maan poliittisen johdon takana on kansan yhtenäinen tahto. Suomi on tähän saakka voinut osoittaa maailmalle yhtenäisyytensä ja yksimielisyytensä. Me emme tosin ole pyrkineetkään salailemaan sitä, että kansamme parissa on erilaisia virtauksia tärkeittenkin kysymystemme yksityiskohdissa, mutta toiselta puolen pahantahtoinenkaan tulkinta ei ole voinut saattaa uskottavaksi, että meillä olisi erimielisyyttä taistelumme perusarvoista, valtiollisen ja kansallisen vapautemme puolustamisesta ja turvaamisesta. Tässä suhteessa meidän on säilytettävä yksituumaisuutemme, sillä vain sen nojalla voimme toivoa menestystä tulevaisuudessa. Ei ole kenties liioittelua, jos sanomme, että meillä saattaa olla vielä pahin edessä. Tietenkin toivomme, että tämä ei olisi totta, mutta meidän on kuitenkin pakko varustautua senkin vaihtoehdon varalta. Mutta siihen emme voi paremmin varustautua kuin pyrkimällä omassa keskuudessamme lujittamaan niitä tekijöitä, jotka valtakunnan omaa etua itsekkäästi ajaen samalla vahvistavat kansan kokoamista yksimielisyyteen tällaisen politiikan taakse.

    Sota, johon olemme kietoutuneet, on joutunut sellaiseen vaiheeseen, että sen lopputulos riippuu hermoista ja kestävyydestä. Taistelevilla puolilla on suunnilleen tasavertaiset materiaaliset edellytykset, joten ratkaisu jää henkisten tekijäin varaan. Se, jolta katoaa usko voittoon, se tulee kukistumaan. Suomen kansa on tässä suhteessa hyvällä puolella. Me uskomme taistelumme välttämättömyyteen ja oikeutukseen, me säilytämme henkisen kestämiskykymme ja me pidämme kurissa hermomme. Me tarkastelemme kylmästi asemaamme ja teemme siitä kansallisen etumme mukaiset johtopäätökset. Me viemme onnellisesti perille taistelumme kansallisen vapautemme puolesta.

4.8.1943.

[`Maan puolesta` -kirjassa julkaistusta tekstistä puuttuu jälkikirjoitus, joka on Suomen Kuvalehdessä julkaistussa]

P.S.

Edellisessä numerossa olleesta P.P;n katsauksesta `Italia tienhaarassa` oli alussa pudonnut loppuosa siitä kappaleesta, jossa käsiteltiin Mussolinin ja Hitlerin neuvottelua Veronassa. Kokonaisuudessaan se kuuluu näin:

Tarkalleen ei tiedetä, mitä Veronan neuvottelussa tapahtui. Yleisesti otaksutaan, että Mussolini pyysi Hitleriltä apua Italian puolustamiseksi, mikä pyyntö kuitenkin torjuttiin. Kerrotaan, että Hitler vaati etelä-Italian luovuttamista ja puolustusrintaman luomista Po-tasangon eteläpuoleisille vuorille. Mutta jos näihin muualta kuultuihin kertomuksiin lisäisimme omasta takaa, että Mussolini vaatii Saksaa tekemään erikoisrauhan Venäjän kanssa, jotta akselin kaikki voimat voitaisiin siirtää liittoutuineita vastaan, niin tuskin olisimme ajaneet moneltakaan silmältä metsään. Tähänkin esitykseen Hitler siis vastasi ei.