Esitelmä

valtiotieteellisessä yhdistyksessä 3.11.1961.

Näkökohtia eduskunnan, tasavallan presidentin ja valtioneuvoston keskinäisistä suhteista.

VlaValtiolliset laitoksemme nojaavat vanhoihin historiallisiin perinteisiin.  Kuitenkin vasta maan itsenäistyminen on se rajapaalu, josta suomalainen valtio sanan nykyaikaisessa merkityksessä on taipaleensa aloittanut ja sen pääelimet ja niiden väliset suhteet päässeet valtiokoneiston normaalin toiminnan edellyttämiin asentoihin.

Suurella tyydytyksellä on todettava, että hallitusmuotomme laatijat osasivat vanhan ja perinnäisen huolelliseen säilyttämiseen yhdistää tarvittavat uudet säännökset niin varovaisessa ja tarkoituksenmukaisessa muodossa, että myöhemmällä kehityksellä ja vaihtelevien olosuhteiden vaatimuksiilla on ollut riittävästi liikkuma-alaa.  Paras todistus heidän onnistumisestaan on se, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen säädetyistä uusien valtioiden perustuslaeista meidän hallitusmuotomme on ainoa, joka yhä on jäljellä, vieläpä käytännöllisesti katsoen muuttumattomana.

Eduskuntaa heidän ei tarvinnut lainkaan puuttua, koska se oli jo 1906 perusteellisesti uudistettu sekä järjestetty rakenteeltaan ja toimintamuodoiltaan siinä määrin olojamme vastaavaksi, että tämä valtiojärjestyksemme keskeisin elin on voinut säilyä käytännöllisesti katsoen täysin ennallaan, eikä merkittävämpiä muutospyrkimyksiä vastaisenkaan varalle ole näköpiirissä.

Valtionpäämiehen kohdalla oli sen sijaan lähdettävä kokonaa uudelle uralle.  Tässä kysymyksessä tehtäviä ratkaisuja häiritsivät kansalaissodan luomien peräti poikkeuksellisten olojen lisäksi vahvat ulkopuoliset tekijät.  Kuningashanke kohosi esille ensi sijassa ulkopoliittisen vaikutuksen johdosta.  Suuren maailmanpolitiikan seurausta oli myös kuningashankkeen luhistuminen.  Lopullinen ratkaisu valtionpäämiehen asemasta saatiin tehdä vapaana ulkopuolisesta paineesta vain omia sisäisiä olojamme ja luontumuksiamme silmälläpitäen sekä koko kansan myötävaikutuksella mitään piirejä tai puolueita syrjimättä.

Vaikka valtiomuototaistelu tällä tavoin ratkesi tasavaltalaisen rintaman ylivoimaiseen voittoon, puhkesi vielä uudessä täysilukuisessa eduskunnassa presidentin tulevasta asemasta kiista, joka oli niin kiivas, että hallitusmuotokysymys oli vähällä sen vuoksi juuttua karille.  Vasemmisto olisi mielellään supistanut presidentin merkityksen jokseenkin olemattomiin, kun taas oikeisto pyrki - valtiopäiväjärjestyksen vähemmistölle suomia oikeuksia äärimmilleen asti hyväksikäyttäen - saamaan presidentin asseman niin vahvaksi kuin suinkin.  Jyrkimmin törmäsivät mielipiteet vastakkain presidentin vaalitapaa koskevassa kysymyksessä, ja hallitusmuodon uudistushanke saatiinkin satamaan vasta sitten kun tässä kiistassa oli päästy kompromissiin, jonka mukaan presidentin valitsemista ei suorita eduskunta, mutta ei myöskään kansa itse välittömästi vaan 300 valitsijamiehen välityksellä.  Valtiojärjestyksemme peruskysymyksissä silloin tehdyistä ratkaisuista tämä presidentin vaalitapaa koskeva on sitten myöhemminkin pysynyt kaikkein sitkeimmin päiväjärjestyksessä.

Nämä valtiorakennuksen huipun ympärillä käydyt kiistat jättivät miltei täydelliseen varjoonsa varsinaisen hallituksen eli siis valtioneuvoston asemaa koskevien säännösten muotoilun.  Tosin lankesi jo vanhojen perinteidenkin kannalta ikäänkuin luonnostaan, että hallituksen jäsenet tuli nimittää valtionpäämiehen eikä siis esim. eduskunnan heitä valita.  Mutta jokseenkin yhtä luonnollista - erityisesti tsaarinajan viimeisten sortohallitusten antamien kokemusten valossa - olisi pitänyt oikeastaan olla hallituksen aseman saattaminen myös eduskunnan luottamuksesta riippuvaksi.  Näin oli laita sitäkin suuremmalla syyllä kun tämä periaate ilmaisee ytimen parlamentaarisessa järjestelmässä, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli kaikkialla korkeassa kurssissa ja omaksuttiin epäröimättä muissakin uusissa valtiosäännöissä.  Ratkaisevassa vaiheessa siitä kyllä sitten tuli suuremmitta kiistoitta meilläkin hyväksytyksi nimenomainen säännös HM 36 §:ään.  Parlamentarismin periaate ei ole meillä miellyttänyt oikeistoa, mitä kuvaa se seikka, että hallituksen parlamentaarista vastuuta koskeva säännös oli v. 1918 jätetty pois kummastakin monarkkisesta HM-ehdotuksesta.  Sama katsantokanta nosti sitten vielä 1930-luvun alussa päätään Svinhufvudin hallituksen esittäessä lapualaisaikana parlamentarismin periaatetta kavennettavaksi.  Eduskunta hylkäsi kuitenkin tämän ajatuksen, joka sen jälkeen onkin pysynyt haudassaan.

Parlamentarismin periaate on HM 36 §:ssä ilmaistu sivulauseella, jossa ei sanoa muuta kuin aivan yksinkertaisesti, että hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta.  Tässäkin kohden on lainsäätäjä noudattanut viisasta pidättyvyyttä.  Ryhtymättä yrittämään määritellä hallituksen muodostamismenettelyä tai muita sinänsä kylläkin tärkeitä yksityiskohtia, HM tyytyy näin yleisessä ja väljässä muodossa määrittelemään hallituksen ja eduskunnan välisen suhteen ytimen.  Paitsi omaksumamme hallitusjärjestelmän luonteenomaisimman tyyppitunnusmerkin ilmaisijana on tuolla säännöksellä ollut tärkeä käytännöllinen merkitys myös sikäli, että se on parlamentarismia käytäntöön sovellettaessa - mikä ei meillä enempää kuiin useissa muissakaan maissa ole aina suinkaan helppoa - antanut takeet siitä, että vaikeissakaan kriisitilanteissa ei tulla harhautumaan pois järjestelmälle ominaiselta päälinjalta.  Sikäli tuo säännös on käsittääkseni ollut välillisesti myös presidentin tukena silloin kun hänen on ollut ryhdyttävä poikkeuksellisiin toimenpiteisiin sellaisten hallituspulien selvittämiseksi, joista ei ole näyttänyt olevan mahdollisuuksia muulla tavoin päästä puolueiden välisen yhteistoiminnan osoittauduttua riittämättömäksi normaalin hallituksen muodostamista varten.  Nimenomaan säännös eduskunnan luottamuksen välttämättömyydestä on tehnyt tarpeelliseksi katsoa myös ns. toimitusministeristöjen, jotka nimitetään puolueiden suoranaisesti osallistumatta hallituksen muodostamiseen, täyttävän parlamentaarisen luottamuksen ainoan oikeudellisen vaatimuksen.  Jos ajatellaan parlamentarismia poliittisena järjestelmänä, voidaan sanoa, että ns. toimitusministeristö täyttää vain parlamentarismin minimivaatimuksen.

Parlamentaarisen luottamuksen periaatetta on meillä ollut pakko muutoinkin tulkita niin väljästi, että myös sellaisen hallituksen, jonka toiminnasta on puolueina vastaamassa ainoastaan eduskunnan vähemmistö - joko useampien tai vain yhden eduskuntaryhmän ollessa sen takana - on katsottu täyttävän normaalin parlamentarismin vaatimukset.  Teoriassa ja myös käytännössä on päädytty siihen, että hallituksen katsotaan nauttivan eduskunnan luottamusta, kunnes vastakohta eli siis eduskunnan epäluottamus on ilmaistu joko nimenomaisella epäluottamuslauseella taikka muulla tavoin kyllin selvästi.  Tilanteesta riippuen ovat hallitukset tässä kohdin olleet herkempiä tai paksunahkaisempia.  1920-luvulla herkkyys oli hallituksille luonteenomaista, jopa siinä määrin, että perustuslakivaliokunta lausui v. 1931 pitävänsä toivottavana, että hallitukset eivät olisi liian herkkiä vaatimaan eduskunnan luottamuslausetta ja käsittämään epäluottamuslauseeksi sitä, mitä eduskunta ei ole sellaiseksi tarkoittanut.  Tuntuu siltä, että hallitukset ovat vähitellen alkaneet uskoa perustuslakivaliokunnan opetusta vuodelta 1931, ehkä paremminkin kuin valiokunta oli tarkoittanut.

Siitä huolimatta, että sota- tai pulakausina olisuhteet olivat nin poikkeukselliset, että ne suorastaan pakottivat puolueet yhteistoimintaan enemmistöhallituksen aikaansaamiseksi, on kuitenkin todettava, että meillä on kaiken kaikkiaan ollut huomattavasti pitemmän ajan vallassa vähemmistö- kuin enemmistöhallituksia.  Normaalioloissa on vähemmistöhallitus siis ollut selvästi yleisin hallitustyyppi.  Meikäläisen parlamentarismin yleiskuvaan kuuluu niinikään se piirre, ettei ainoakaan puolue ole itsenäisyytemme aikana päässyt kertaakaan yksinään eduskunnassa enemmistöksi eikä näköpiirissä ole seillaisen mahdollisuuttakaan.  Monipuoluejärjestelmässämme ei niin ollen ole voinut muodostua sellaista yhtenäisen hallitus- ja toisaalta oppisitiopuolueen vuorottelua vallassa, joka eräissä muissa maissa miltei automaattisen koneiston tavoin hoitaa valtion asioita parlamenttivaalien toimiessa erotuomarina ikäänkuin kahden kilpailevan joukkueen välillä.  Hallitukset ovat useimmiten olleet lyhytaikaisia, parlamentaariselta voimaltaan tai sisäiseltä yhtenäisyydeltään heikkoja, mutta hallituspulat sitävastoin pitkiä, monia puolueiden yhdistelmämahdollisuuksia tarjoavia ja loppujenkin lopuksi hyvin hankaloita.  Parlamentarismi ei niin sanoakseni "pelaa" Suomessa normaalisti siinäkään suhteessa, että enemmistöhallitukset meillä eivät yleensä kestä seuraaviin vaaleihin eivätkä kaadu eduskunnassa kohtaamiinsa vastoinkäymisiin vaan hajoavat sisäisiin erimielisyyksiin.  Erich lausui sellaisen käytännön, että jokin puolue arvelee voivansa kutsua edustajansa hallituksesta pois, olevan pahassa ristiriidassa suoraviivaisen parlamentarismin kanssa ja vääntävän helposti koko järjestelmän vinoon.  Erichin näin jyrkästi arvostelemaan käytäntöön ovat Suomessa normaaliaikoinakin hajonneet varsin monet hallitukset, eivätkä yksin enemmistöhallitukset.

Kaikista näistä Suomen valtiolliselle elämälle ominaisista piirteistä huolimatta parlamentarismin perussääntö: hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, on voimassa niinhyvin enemmistö- ja vähemmistö- kuin toimitushallitustenkin suhteen.  Eduskunta voi aina antaa epäluottamuksen hallitukselle tai sen yksityiselle jäsenelle ja eduskunnan päätöstä on noudatettava.

Siinä tarkoituksessa, että turvattaisiin muodostettavana olevan hallituksen toimintaedellytykset parlamenttiin käsin, on monen maan valtiosäännöissä yksityiskohtaisia säännöksiä hallituksen muodostamisen menettelystä.  Nimenomaan Ranska on yritellyt erilaisia menettelytapoja.  Meillä ei ole olemassa mitään oikeusohjetta tässä suhteessa.  Tavaksi on tullut, että uutta hallitusta muodostettaessa ensin suoritetaan ns. "presidentinkierros", jolloin yritetään löytää presidentin ja eduskuntaryhmien välisissä neuvotteluissa tulevan hallituksen poliittinen pohja ja pääministeri.  Jos eduskunnan enemmistöä edustavat ryhmät saattavat "presidentinkierroksen" aikana ilmoittaa - kuten on tapahtunut - että ne ovat sopineet hallituksen pohjasta ja pääministeristö, on presidentti yleensä antanut esitetylle henkilölle hallituksen muodostamisen sovitun suunnitelman mukaisesti.  Käsitykseni mukaan ainoastaan erittäin poikkeukselliset seikat voisivat antaa presidentille aiheen kieltäytyä hyväksymästä enemmistöpuolueiden ehdotusta.  Kokemukseni sekä Svinhufvudin, Kallion, Mannerheimin ja Paasikiven presidenttikaudelta on se, että kun puolueet ovat joko enemmistö- tai vähemmistöhallitusta varten sopineet hallituspohjasta, paikkojen jaosta ja henkilöistä, presidentti ei ole siihen juuri puuttunut.  Selvänä on pidetty, että hallituksen muodostaja on etukäteen sopinut presidentin kanssa ulkoministerin paikan täyttämisestä.  Kun jouduin 1950-luvulla muutaman kerran muodostamaan hallituksen, se tapahtui yleensä siten, että ensin selvitettiin puolueiden välisissä neuvotteluissa hallituspohja, ministeripaikkojen lukumäärä puolueiden kesken ja mitkä paikat tuleat kunkin puolueen täytettäviksi.  Tämä kaikki saattoi olla valmista jo ennen kuin presidentti antoi tulevalle pääministerille hallituksen muodostamistehtävän.  Paikkojen täyttäminen tapahtui niin, että sos.dem.puolue ilmoitti ovat miehensä sen käytettäväksi tuleville paikoille.  Hallituksen muodostaja valitsi henkilöt oman puolueensa käytettäviksi tuleville paikoille, henkilökysymystä eduskuntaryhmälle alistamatta.  Lukuunottamatta sos.dem. puolueen edustajia hallituksenmuodostaja valitsi myös toisten puolueiden edustajat sitoutumatta ryhmien suositukseen, vaikka luonnollisesti neuvotteli niiden kanssa.  Tämän jälkeen oli jäljellä hallituslistan esittäminen presidentille. Vain yhden ainoan kerran Paasikivi teki huomautuksen hallituslistalla olevan henkilön suhteen.  Hän kysyi: "uskoisitko sinä omat raha-asiasi tuon miehen hoitoon?", kun luki hallituslistaa 8. pääluokan kohdalta.  Ei ole tärkeää, mitä vastasin, mutta hallitus nimitettiin samana päivänä esitetun listan mukaisena.

Sekä tiedemiesten taholla että käytännössä on hyväksytty käsitys, että tasavallan presidentti voi ratkaista valtioneuvostossa hänelle esitetyn asian valtioneuvoston kannasta poiketen.  Käytännössä tämä on seuimmin tapahtunut virkanimityksissä, mutta muutaman kerran presidentti on ratkaissut myö kysymyksen lakiesityksen antamisesta eduskunnalle vastoin valtioneuvoston enemmistön kantaa.  Kerran tämä johti hallituksen eroon (Svinhufvud - Sunila), toisen kerran (Ryti - Rangell) siihen, että eduskunta hyväksyi pika-asutuslain vastoin presidentin kantaa valtioneuvoston enemmistön kannan mukaisena.  Presidentti vahvisti eduskunnan hyväksymän lain.  Erikoislaatuinen oli Mannerheimin menettely siirtoväen ja rintamamiesten maanhankintalakia koskevan lakiesityksen käsittelyssä.  Mannerheim saneli pöytäkirjaan lausunnon, että esitys ei vastaa hänen käsitystään, mutta hän ei käytä oikeuttaan hyväksyä vähemmistön ehdotus "ottaen huomioon nykyiset monimutkaisest olosuhteet".  Jos presidentti joka ainoa kerta, kun hän joutuu hyväksymän hallituksesn esityksen, mikä ei vastaa hänen henkilökohtaista käsitystään, liittäisi pöytäkirjaan henkilökohtaisen mieliiteensä virallista päätöstään vastaan, niin esittelypöytäkirjat olisivat mielenkiintoista luettavaa.

Erityisesti on syytä sanoa, että ei ole täysin asianmukaista, jos presidentti tekee päätöksen valtioneuvoston kannan vastaisesti eduskunnan lopullisesti hyväksyttävissä asioissa.  Hallitus, so. valtioneuvosto, jonka tulee nauttia eduskunnan luottamusta, hoitaa suhteet eduskuntaan, joten on oikein, että myös sen kanta joutuu eduskunnan käsiteltäväksi.

Mainitsin edellä, että presidentti on poikennut useimmin valtioneuvoston kannasta virkanimityksissä.  Luulisin, että Paasikivi on tässä suhteessa ollut itsenäisin.  Hänelle oli ansienniteetti, virkaikä, määräävä.  Tosin hän sanoi ansienniteetistä voitavan poiketa korkeampia luottamusvirkoja täytettäessä, ja tähän poikkeussääntöön hänellä oli täysi syy, koska oli itse tullut 31 vuotiaana nimitetyksi valtiokonttorin pääjohtajaksi.  Ja tosin on sekin sanottava, että Paasikiven mittapuu muiden ansioiden kuin virkavuosien arvostelemiseksi nimitysperusteena vaihteli tapauksesta toiseen.  Mutta kaikissa nimitysasioissa hän huolellisesti laski virkavuodet ja muut ansiot virkavuosiksi muunnettuina.  Valtioneuvoston pöytäkirjoissa esiintyy tapauksia, joissa hän esim. oikeuslaitoksen virkoja täytettäessä poikkesi esittävän tuomioistuimen ja valtioneuvoston enemmistön ehdotuksesta, jopa näiden yksimielisestäkin kannasta.

Arvostelu hallitustoimista, jotka presidentti suorittaa valtioneuvoston kannan mukaisesti, kohdistuu valtioneuvostoon, minkä seikan Hakkila katsoo kuuluvan valtiosääntömme pääperiaatteisiin.  Jos presidentti taas poikkeaa valtioneuvoston enemmistön kannasta, valtioneuvosto vapautuu arvostelusta ja presidentti asettaa itsensä arvostelun kohteeksi.  Ollessani pääministerinä Paasikiven aikana, sain useita kertoja hankkia hänen etukäteen ilmoittamalleen kannalle valtioneuvoston enemmistön tuen, sillä en pitänyt asianmukaisena, että presidentti joutuisi arvostelun kohteeksi.  Tapahtuipa kerran niinkin, että hankin Paasikivelle eräässä maaherra-nimityksessä valtioneuvoston enemmistön kannatuksen, mutta itse - Paasikiven luvalla ja valtioneuvoston jäsenten ollesa asiasta etukäteen selvillä - äänestin vähemmistön mukana.

Presidenttikautenani olen yhden kerran suorittanut virkanimityksen valtioneuvoston enemmistön kannasta poiketen.  Tulen piakkoin toisessa yhteydessä käsittelemään laajemmin virkanimitysasioita.

HM 33 §:n mukaan Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti.  Tällä säännöksellä ei ollut rauhan vuosina yleisestä hallituskäytännöstä suuresti poikkeavaa vaikutusta.  Mutta kun sodan aikana ulkopolitiikan merkitys lisääntyi, kasvoi myös presidentin henkilökohtainen osuus maan ulkopolitiikan johtamisessa.  Toisen maailmansodan jälkeen on "kylmän sodan" johdosta, alituisten kansainvälisten kriisien, teknillisen kehityksen (nimenomaan asetuotannon alalla), integraatiokysymysten yms. seikkojen vuoksi täytäntöönpanovallan vaikutus kaikissa maissa kasvanut.  Meillä Suomessa on yllämainittujen seikkojen lisäksi välirauhan-, rauhan- sekä ystävyys- ja avunantosopimuksen seurauksena presidentti noussut ulkopolitiikasta lähinnä vastuussaolevana yhä keskeisempään asemaan.  Paasikivi omaksui aktiivisen presidenttivallan juuri ulkopolitiikan alalla.  On merkillepantavaa, että hän käytti ulkopolitiikan johtajan valtaa varsin suvereenisti jo pääministerinä ollessaan Mannerheimin sijaisena.

Julkisessa sanassa ja poliittisessa keskustelussa on presidentin oikeuksia ulkopolitiikan alalla joskus huomattavasti liioiteltu.  Jos eduskunta ja hallitus eivät hyväksy presidentin käsityksiä siitä, miten maan suhteet ulkovaltoihin on hoidettava, ei presidentti pitkän päälle voi toteuttaa myöskään ulkopolitiikkaansa.  Jos presidentin tahtoa vastassa on pysyväinen ja määrätietoinen eduskunnan enemmistön tahto, vetää presidentti lyhyemmän korren.  Tämä koskee niin hyvin ulkopolitiikkaa kuin muitakin presidentin virkaan kuuluvia tehtäviä.  Parlamentarismi on se vipusin, jonka avulla eduskunta saa tahtonsa läpi myös presidenttiä vastaan ja myös ulkopolitiikkaa koskevissa kysymyksissä.

Napoleonin mielipide oli: perustuslain tulee olla lyhyt ja epäselvä.  Tätä vaatimusta meidän hallitusmuotomme ei täytä, mutta se on kirjoitettu niin onnistuneesti, että se on voinut olla joustavasti valtiotoimintamme oikeudellisena perustana mitä vaihtelevimpien olosuhteiden vallitessa.

"Prekäärissä asemassamme on pääasiana eduskunnan kautta lujittaa kansaa", lausui Paasikivi eduskunnan uudistamiskomiteassa v. 1906 vaalijärjestelmää käsiteltäessä.  "Ideaalinen on se järjestelmä, joka kuvastaa kaikkia niitä elämänintressejä, jotka ovat olemassa maassa", lausui samasta asiasta Julian Serlachius.  Eduskunnan piti tulla pienoiskuvaksi koko kansasta.  Nämä pyrkimykset johtivat suhteellisiin vaaleihin ja verraten suuriin vaalipiireihin sekä sitä mukaa monipuoluesysteemiin.  Se taas on ollut syynä siihen, että on ollut vaikeaa saada syntymään yhtenäistä, kestävää pohjaa enemmistöhallituksille.  Kuten edellä mainitsin vähemmistöhallitus on ollut meillä yleisempi kuin enemmistöhallitus.  Tällaisissa oloissa presidentti on ollut valtioelämän jatkuvuuden ylläpitäjä, symbooli ja takuumies.  Näin on asianlaita erityisesti ollut ulkopoliittisissa kysymyksissä, jotka ovat tulleet keskeiseen asemaan siitä lähtien kun Paasikivi syksyllä 1944 lausui usein toistetut sanansa: "Vanha totuus on, että ulkopolitiikka kulkee sisäpolitiikan edellä".

Yhdysvaltojen demokratiaa koskevassa teoksessaan Tocqueville totesi, että ulkopolitiikka on demokratian heikko puoli.  Kaikki kansat roomalaisista englantilaisiin, joilla on ollut suuri vaikutus maailman kohtaloihin, ovat olleet aristokraattisesti hallittuja.  Tunnepitoisen ulkopolitiikan vaara on huomattavasti vähäisempi aristokratiassa kuin demokratiassa, sillä ulkopolitiikan tunneperäisyys kuuluu oleellisesti demokratiaan, kirjoitti Tocqueville.

Jos jatkamme Tocquevillen ajatuksenjuoksua voimme todeta, että ulkopolitiikka, samaten kuin varustelupolitiikka, vaativat luonteensa mukaisesti pitkäaikaista suunnittelua ja monesti aikaa vievää johdonmukaista toteuttamista.  Demokratia, jota kolhivat tiheät ja pitkäaikaiset hallituspulat, ei helposti voi toteuttaa pitkän tähtäimen ohjelmaa ulkopolitiikassaan.  Pääministeri tällaisessa maassa muistuttaa ratsastajaa, joka saa käyttää kaikki voimansa ja taitonsa satulassa pysymiseen, eikä kykene ohjaamaan ratsunsa suuntaa.

Tästä syystä on tosiasioihin nojautuvan ulkopoliittisen tietouden levittäminen kansalaisten keskuudessa nykyään demokratioissa yleisesti hyväksytty tavoite.  Erityisen tärkeätä on, että tällainen yli oman maan rajojen ulottuva ulkopoliittinen näkemys omaksutaan kansanedustuslaitoksen piirissä.  Tämä on toivottavaa jo siitä äsken mainitsemastani syystä, että eduskunta mahdollisesti esiintyvissä mielipide-eroavaisuuksissa aina vetää pisimmän korren.

Suomen valtiollisen järjestelmän kannalta voitaneen kuitenkin sanoa, että juuri tasavallan presidentti on maan ulkopolitiikan jatkuvuuden ylläpitäjä ja takuumies.

Normaalisina aikoina ja eritoten silloin, kun eduskunta ja hallitus toimivat kitkattomassa yhteistyössä, tasavallan presidentin tehtävä ylimmän hallitusvallan käyttäjänä ikään kuin peittyy eduskunnan ja hallituksen toiminnan varjoon.  Presidentti on silloin enemmänkin vain representatiivinen figuuri, Paasikiven sanoja käyttääkseni.  Mutta jos maa joutuu poikkeuksellisiin sisäpoliittisiin vaikeuksiin tai jos maan ulkopoliittinen asema tulee vaaranalaiseksi, silloin presidentti niin sanoakseni astuu esille.  Hänen ohjeenaan on toimeensa astuessaan antamansa juhlallinen vakuutus, joka HM 24 §:n mukaan kuuluu:

"Minä N.N:, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi, vakuutan täten, että minä presidentintoimessani tulen vilpittömästi ja uskollisesti noudattamaan ja voimassa pitämään tasavallan valtiosääntöä ja lakeja sekä kaikin voimin edistämään Suomen kansan menestystä!".