Sisäasiainministeri Kekkonen: Herra puhemies! - Sukupuolitautien vastustaminen valtiovallan toimesta on eräs niitä yhteiskunnan itsesuojelutoimenpiteitä, joiden kaikkein pisimmälle menevänä muotona on mainittava yleisvaarallisten tarttuvien tautien leviämisen estäminen. Näitä toimenpiteitään ei yhteiskunta ole voinut rajoittaa yksin pakkoon ja rangaistuksiin, kuten asianlaita esim. meillä Suomessa vielä 1600-luvulla oli, vaan on täytynyt turvautua positiivisiin huoltotoimenpiteisiin, jotta tartunnan leviäminen saataisiin mahdollisuuksien mukaan ehkäistyksi. Kun tarkastellaan Suomen sukupuolitautien torjumisen kehitystä, voidaan havaita, kuinka laajenevassa määrässä yhteiskunta on ryhtynyt tukemaan potilaiden maksutonta hoitoa. Samanlainen on kehitys ollut myöskin muissa maissa, ja on voitu todeta, että parhaat tulokset sukupuolitautien estämiseksi on voitu saavuttaa yksinomaan sitä tietä, että yhteiskunta on ottanut tämän taudin vastustamisen omakseen ja myöskin tehokkaasti taloudellisesti tukenut tällaista toimintaa. Nimenomaisesti voidaan havaita, että niissä maissa, joissa sukupuolitautinumerot ovat alentuneet, on noudatettu juuri tätä tietä, esim. Skandinavian maissa. Huomattava on myöskin, että Saksassa on vuoden 1927 sukupuolitautien vastustamislaki pääasiallisesti omaksunut tämän saman linjan.

Vajaan kuuden vuoden kuluttua tulisivat Suomessa sukupuolitautien vastustamisesta viimeksi annetut säännökset täyttämään 50 vuotta. Kun otetaan huomioon, kuinka voimakas kehitys yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla on meillä viiden viime vuosikymmenen aikana ollut, on selvää, että sukupuolitautien vastustaminen ei voi nyt enää olla menestyksellinen niiden toimenpiteiden avulla, jotka vielä 50 vuotta sitten saattoivat olla olosuhteiden vaatimat. Jo vuonna 1917 asetti senaatti komitean laatimaan ehdotusta sukupuolitautilainsäädännön uudistamiseksi. Tämä komitea sai mietintönsä valmiiksi v. 1924. Sen jälkeen on ehdotuksesta hankittu lausunnot ja vihdoin keväällä 1938 annettiin hallituksen esitys eduskunnalle. Esityksen valmistelussa, joka siis on kestänyt yli kaksi vuosikymmentä, ei voitane sanoa pidetyn vahingollista kiirettä.

Hallituksen esitys rakentuu monelta osalta sen komitean mietinnön pohjalle, josta äsken mainitsin, mutta eräissä olennaisissa kohdissa on siitä jouduttu kuitenkin poikkeamaan. Hallituksen esityksen perusteluissa on tarkemmin selvitetty ne periaatteet, joille hallituksen esitys rakentuu.

Talousvaliokunta, jonka mietintöön suuri valiokunta on yhtynyt, on tehnyt hallituksen esitykseen eräitä muutoksia, joista suurin osa on muodollisia ja asiallisiakin parannuksia, mutta sitä vastoin eräistä muutoksista olen eri mieltä talousvaliokunnan ja suuren valiokunnan kanssa.

Sukupuolitautilaki tarkoittaa, kuten sen 1 §:ssä sanotaan, tarttuvassa vaiheessa olevaa sukupuolitautia. Sukupuolitauti on sen tähden myöskin ympäristölleen yleensä vaarallinen. Talousvaliokunnan ehdottamassa muodossa säädetään sukupuolitautilain 4 §:ssä, että sukupuolitautia sairastava henkilö, joka on katsottava ympäristölleen tartuntavaaralliseksi, voidaan sijoittaa sairaalaan tai muuhun hoitolaitokseen. Talousvaliokunta on tämän mukaisesti poistanut hallituksen esityksestä sanan "erityisen" tartuntavaaralliseksi, ja näin ollen on jouduttu siihen, että talousvaliokunnan ehdotuksen mukaisesti miltei jokainen sukupuolitautinen, jota laki koskee, voidaan sijoittaa sairaalaan. Kun se ei voi olla tarkoitus, ja kun sairaalapaikkoja ei ole olemassa muita kuin välttämättömiä tarpeita varten, näyttää mielestäni tärkeältä, että tässä palataan hallituksen esityksen pohjalle ja talousvaliokunnan ehdottama poisto tästä korjataan sellaiseksi, että sana "erityisen" tulee myöskin otetuksi lakitekstiin.

Hallituksen esityksessä oli asetuttu sille kannalle, että valtio ja kunnat osallistuisivat arviolta noin puoleksi kumpikin niihin kustannuksiin, joita sukupuolitautien vastustaminen tuottaa yhteiskunnalle. Siten olisi valtio joutunut maksamaan sairaalahoidon, lääkkeet ja hoitovälineet sekä serologiset ja bakteriologiset tutkimukset valtion laboratorioissa, kunta sitä vastoin olisi maksanut korvauksen lääkärinhoidosta ja potilaan matkakustannuksista sairaalaan ja sairaalasta takaisin. Hallituksen esitys taloudellisten suhteiden järjestämisestä jo sellaisenaan tiesi helpotusta kuntien menoihin, sillä aikaisemmin valtio kustansi vain sairaalahoidon, kun taas oleskelukunta sai suorittaa varattomien potilaiden lääkkeet ja lääkärinhoidon sairaalan ulkopuolella ja myöskin lääkärin katsastukset. Talousvaliokunta on siirtänyt myöskin lääkärinhoidon valtion suoritettavaksi, ja näin ollen talousvaliokunnan ehdotuksen mukaan ne kustannukset, jotka sukupuolitautien vastustamisesta kunnille koituvat, olisivat ainoastaan matkakustannukset sairaalaan ja sairaalasta takaisin. Tietenkin on hyvin ymmärrettävää, että sellaisissa kysymyksissä, joissa on esillä kuntien ja valtion väliset taloudelliset suhteet, pyritään aikaansaamaan helpotusta kuntien menoihin, koskapa hyvin tiedetään, että kuntien rasitukset ovat vuosien mittaan kohonneet, mutta esillä olevassa tapauksessa näyttäisi tällaisen kuntien edun valvomisen tiellä olevan erinäisiä käytännöllisiä vaikeuksia. Ensiksikin sukupuolitautilain 8 §:n mukaan on kunnan sovittava, milloin kaupungin-, alue- tai kunnanlääkäriä ei ole olemassa, muun paikkakunnan tai sen läheisyydessä toimivan lääkärin kanssa hoidon antamisesta ja tarkastuksen suorittamisesta. Tällä tavalla kunta joutuisi siis sopimaan palkkiosta, jonka valtio joutuu maksamaan. Tämä ei tunnu täysin asianmukaiselta. Sukupuolitaudit ovat yleensä rinnastetut yleisvaarallisiin tarttuviin tauteihin ja siitä nimenomaisesti johtuu, että oleskelukunta on joutunut suorittamaan kunnille sukupuolitautien vastustamisesta koituvat kustannukset. Terveydenhoidosta taas riippuu, kuinka tehokas sukupuolitautien vastustaminen kunnassa on, ja näin ollen terveydenhoitoviranomaisten mahdollinen laiminlyönti tässä suhteessa olisi sellainen syy, jonka ei tulisi kohdistaa vaikutustaan valtioon, vaan siihen kuntaan, jonka viranomaiset ovat velvollisuutensa laiminlyöneet tässä suhteessa. Tämäkin näkökohta erikoisesti korostaa sitä, että kunnan sittenkin olisi tietyllä osalla otettava osaa niihin kustannuksiin, joita sukupuolitautien estäminen aiheuttaa. Sitä paitsi tuntuu siltä, että jos valtio suorittaa lääkärinhoidon, niin lääkärin palkkiot ilmeisesti tulevat turhan kalliiksi. Lääkärin palkkiot voisivat olla, mikäli kunta niistä vastaisi, halvemmat kuin jos tämä velvollisuus koituu valtiolle.

Esillä olevan lain taloudelliset vaikutukset eivät ole sitä paitsi niin suuret, että tässä suhteessa olisi erikoisesti pelättävä kuntien talouden joutuvan vaikeuksiin. Vuonna 1937 ilmoitettiin uusia kuppatautitapauksia 1,374 sekä muita sukupuolitautitapauksia 10,754 elikkä yhteensä 12,128, joka kokonaismäärä on hieman suurempi kuin sukupuolitautien lukumäärä vuonna 1936. Muiden kuin kuppatautitapausten hoito ulkopuolella sairaalan voitaneen arvioida maksavan keskimäärin noin 150 markkaa potilasta kohden, elikkä siis yhteensä 1,615,000 markkaa. Näin ollen siis, jos nämä menot koituisivat, niinkuin hallituksen esityksessä esitettiin, puoleksi valtion ja puoleksi kuntien suoritettavaksi, kunnat joutuisivat näistä maksamaan noin 800,000 markkaa. Mitä taas erikoisesti tulee syfilis-sairaiden hoitamiseen, niin siinä suhteessahan pääasiallisesti tämä hoito, mikäli yhteiskunta sen tulee maksamaan, suoritetaan valtion sairaaloissa ja silloin se tulee olemaan valtion maksettavana. Kuntien osuus siis voitaisiin arvioida nousevan 800,000 tai 1,000,000 markkaan ja pääasiallisesti tämä arvatenkin koituisi kaupunkikuntien suoritettavaksi. Näin ollen siis ei nähdäkseni tässä ole esillä sellainen kuntien välitön etu, joka koituu kuntien talouden rasitukseksi, että olisi ollut syytä poiketa hallituksen esityksen kannalta.

Jos me sitten lopuksi tarkastelemme talousvaliokunnan hyväksymän ehdotuksen 11 §:ää, niin siinä suhteessa saattaa talousvaliokunnan ehdottama sanamuoto koitua sellaiseksi, että käytännössä tulee kysymysten hoito olemaan hieman vaikea. Talousvaliokunta on nimittäin ehdottanut pakolliseen sairaalahoitoon määrättyyn henkilöön, joka rikkoo sairaalan järjestyssääntöjä tai luvattomasti poistuu sairaalasta, pakkokeinoina käytettäväksi ensinnäkin rikkojan ottamista poliisiviranomaisen huostaan sekä tehokkaampana keinona rikkojan määräämistä työlaitokseen tai pakkotyöhön, kuitenkin enintään 3 kuukaudeksi. Talousvaliokunnan ehdotuksen johdosta on ensinnäkin huomautettava, että sen ehdottama rikkojan poliisiviranomaisen huostaan ottamista tarkoittavan pakkokeinon käyttäminen näyttää nykyisissä oloissa olevan vaikea toteuttaa. Poliisiviranomaisilla ei näet ole käytettävinään tiloja tällaisten henkilöiden säilyttämiseksi eikä myöskään mahdollisuutta järjestää näille tarkoituksenmukaista hoitoa. Sitä paitsi tässä mainittujen henkilöiden säilyttäminen ahtaissa poliisisäilöissä aiheuttaisi tartuntavaaraa ympäristölle. Kosketeltu kohta ehdotuksessa on myös sikäli epämääräinen, ettei siinä ole tarkemmin määrätty, miten poliisiviranomaisen olisi rikkojan ojentamiseksi meneteltävä eikä myöskään määrätty säilytysajan pituutta. Näistä syistä ei talousvaliokunnan ehdottamaa rikkojan poliisiviranomaisen huostaan ottamisen pakkokeinoa näytä voitavan ottaa käytäntöön. Sen sijaan voidaan velvoittaa poliisiviranomaiset antamaan sairaalaviranomaisille sellaista virka-apua kuin rikkojan viemiseksi työlaitokseen tai pakkotyölaitoksen on tarpeellista.

Siltäkin osalta kuin talousvaliokunnan ehdotus koskee nyt kysymyksessä olevien henkilöiden määräämistä työlaitokseen tai pakkotyöhön, se näyttäisi eräiltä kohdiltaan kaipaavan selventämistä. Ehdotuksessa ei ole määrätty, kenen on tehtävä aloite rikkojan saattamiseksi tässä tarkoitetun käsittelyn alaiseksi eikä myöskään, kuka ratkaisee sen, onko rikkoja palautettava työlaitoksesta tai pakkotyölaitoksesta sairaalaan vai eikö. Myöskin ehdotuksessa mainittu kolmen kuukauden enimmäisaikamäärä tuntuu liian lyhyeltä ollakseen jonkinlaisena rangaistuksen vastikkeena kaikissa tapauksissa kyllin tehokas. Niinikään olisi syytä määrätä, että lääninhallituksen päätös voidaan panna valituksesta huolimatta täytäntöön.

Lisäksi olisi vielä harkittava, onko tarpeellista käyttää vaihtoehtoisena pakkokeinona sekä työlaitokseen että pakkotyölaitokseen määräämistä, kuten talousvaliokunta on ehdottanut. Tällaisen lievemmän ja ankaramman laitosmuodon käyttö on tosin varsin paikallaan vapaina oleviin henkilöihin, kuten irtolaisiin nähden, mutta sensijaan pakollisessa sairaalahoidossa oleviin henkilöihin nähden se tuntuu tarpeettomalta, koska nämä jo ennestään ovat eräänlaisessa laitoshoidossa. Näyttää siis tarkoituksenmukaisimmalta, jos nyt kysymyksessä olevat niskoittelijat määrättäisiin suoraan pakkotyöhön. Kun pakkotyö suoritetaan läänin- ja varavankiloissa, voitaisiin heille myös aina järjestää tarkoituksenmukaista lääkärinhoitoa, jollaista lääkärinhoitoa kaikissa työlaitoksissa arvatenkaan ei olisi saatavissa. Lisäksi tämä yksinkertaistaisi asiain käsittelyä. Lääninhallituksen tulee näet aikoessaan määrätä henkilön työlaitokseen ensin tiedustella sosiaaliministeriöltä, mihin työlaitokseen tällainen henkilö voidaan sijoittaa, mikä taas puolestaan aiheuttaa sosiaaliministeriössä erinäisiä toimenpiteitä. Sitä vastoin pakkotyöhön lääninhallitus voi määrätä suoraan ilman ennakkotiedusteluja. Myöskin kustannuksiin nähden tämä yksinkertaistaisi asiaa, koska pakkotyölaitokset ovat valtion laitoksia eikä pakkotyöhön määrätyn henkilön hoitokustannusten korvaaminen näin ollen tulisi lainkaan kysymykseen. Tällöin, jos näin meneteltäisiin, voitaisiin tarpeettomana poistaa talousvaliokunnan 9 §:n 4 momenttiin tekemä lisäys.

Jos 11 § haluttaisiin saada sellaisen muotoon, joka vastaa myöskin käytännöllisiä tarpeita, luulisin, että 11 §:n lopulle voitaisiin esim. vahvistaa seuraava muoto: "Pakolliseen sairaalahoitoon määrätyn henkilön, joka rikkoo sairaalan järjestyssääntöjä taikka luvattomasti poistuu sairaalasta, voi lääninhallitus sairaalan ylilääkärin esityksestä ja hankittuaan asiaan tarpeellisen selvityksen määrätä pidettäväksi määräajan, kuitenkin enintään kuusi kuukautta sellaisessa pakkotyössä, josta säädetään irtolaislaissa. Pakkotyölaitoksesta on rikkoja palautettava sairaalaan, jos laitoksen lääkäri pitää sen tarpeellisena.

Rikkojan siirtämiseksi pakkotyölaitokseen taikka sieltä sairaalaan, niin myös karanneen tuomiseksi takaisin sairaalaan antakoon poliisiviranomainen sairaalan lääkärin tai johtajan pyynnöstä virka-apua.

Lääninhallituksen pakkotyöhön määräämisestä tehty valitus ei estä päätöksen täytäntöönpanoa, jos lääninhallitus päätöksessään niin on määrännyt."