Kylmiltään-urheilija hiihtokilpailuissa

Suomen Urheilulehti 14/6.4.1925

Lauantaina 20.3. täällä Helsingissä oli verrattoman kaunis päivä. Aurinko paistoi, lumi suli ja allekirjoittanut poimi kylmiltään-kilpailussa kauneimmat kukkaset Pallokentän epäilyttävillä lumilakeuksilla.

Suoritettiin akateemiset hiihtomestaruuskilpailut ja samalla ne jalot ja monasti melulla mainitut osakuntienväliset hiihtokilpailut. Osakunta jonka jäsenyydessä minulla on kunnia olla siihen asti, kunnes minulle annetaan lopputodistuksessa "hyvä ja vakava käytös", oli päättänyt kerta kaikkiaan voittaa kilpailun ja minkä se osakunta päättää sen se myös täyttää. Ja niinpä valui meikäläisiä lauantai-aamuna kuin meren hiekkaa Pallokentälle hiihtämään ja pisteitä noukkimaan.

Kilpailun harrastajana päätin mennä kisailua katsomaan. Mutta kentälle päästyäni jouduinkin kylmiltään-kilpailun hurmaan, ja kas, kun eräs heisu lupasi minulle kamppeensa, niin mitäpä nähtiin: minä kuten muutkin mestarihiihtäjät astun vuorollani lähtöviivalle ja killin sisulla kävin painelemaan 10 kertaa kentän ympäri, sitä ennen 2 vuotta sitten suksilla oltuani, silloinkin puolustamassa osakunnan mainetta hiihtokilpailuissa.

Tietysti katkasin sauvani 100 metriä hiihdettyäni. Mutta sisu ei katkennut sauvan kanssa, vaan toisella sauvalla pukin haarojeni välistä kuin esi-isämme ennen ja kiersin epäilyttävällä vauhdilla kilometrin kiehkuraa, pääsin kuin pääsinkin kunnialla katsojien kohdalle takaisin ja nämä esimerkiksi kelpaavalla alltiudella ja uljuudella rohkenivat antaa minulle parin sauvoja. Ja sitte alkoi se vihainen meno. Ajoin heti seuraavalla kierroksella ainakin yhden edeltäveisaajan ohi ja jätin hänet kuin seisomaan, kunnes hän pian porhalsi kuin juna ohitseni. (Hänet yllätin korjaamasta suksiaan ja silloinkos minä arvelematta ohi).

Rata oli Okkolan rataa. Aivan sileätä. Tahko olisi halveksien katsellut koko meininkiä, jos olisi sattunut paikalle. Hän, Puijon ja Sortavalan sankari, olisi lausunut yhä uudelleen ankaran paheksumisensa ylioppilasurheilumme nykyisestä latteasta tasosta. Ainakin se rata, jota myöten ylioppilaat hiihtivät oli lattea ja lakea. Sitäpä oli soma näin kylmiltään-kilpailijankin lokutella, auringon paistaessa mustaan "tikkuriin", hien virratessa sekavalla nopeudella. Niin ja yleisön hurratessa aina, kun se sai näkyviinsä meidät parhaat lylynlykkijät. Ja sehän sai, epäselvästi muistan ainakin 10 kertaa kulkeneeni huimaavaa vauhtia katsojaparvekkeiden ohi. Vauhti oli todellakin niin kovaa ja meno sikäli kiireellistä, etten kerinnyt vastata kuin muutamilla lauseilla poksitoverilleni, joka oli yleisön seassa, ja koetti alinomaan yllyttää minua juriidiseen väittelyyn kanssaan. Ei joutanut, sillä osakunta odotti saadakseen lausua koristeellisen tunnustuksensa hyvin suoritetusta työstä. Eikä suinkaan syyttä.

Siellä oli mukana hurjasti treenautuneita miehiä, jotka tämän tästä ajoivat ohitseni. Ajattelin, että näin minä, kylmiltään-kilpailija, näytän noille harjoitteluhulluille, ja painoin jälkeen. Eikä siinä rakoa tullut, vaikka ne "haijit" painelivat kuin tuskassa, liekö tullut edes neljännestuntia. Ja sehän ei ole paljonkaan meikäläisille.

Kela [Akseli Kaskela], jota vain ei kilpailuissa näkynyt, kirjoitti juuri äsken, että kun kylmiltään kilpailee, niin särkee itsensä. Mitä sitä tyhjää. Kela on hyvä ja tulee kopeloimaan paikkojani, ne ovat niin terveet ja vahvat kuin suinkin minulla voivat olla. Ruumiillinen väsymys oli kuin poispuhallettu eikä henkistä herpaantumistakaan ollut todettavissa enempää kuin mitä tämä esitys opettaa, joka on pantu paperille heti kilpailuhien kuivuttua.

Olen käytännössä osottanut Kelan väitteet kylmiltään-kilpailijan kestämättömyydestä paikkansa pitämättömiksi. Perättömiksi. Ja paitsi minua oli Kelan väitteitä kumoamassa koko joukko nuoria kylmiltään-kilpailijoita, jotka tosin saavuttivat kaikki koko joukon huonompia tuloksia kuin kilpailun voittaja, mutta paraasta päästä parempia tuloksia kuin minä.

Toivon sydämestäni, että voisin näyttää omalta osaltani epäoikeutetuiksi myös Tahkon toivomukset, että minä välttääkseni kaljupäistä vanhuutta ryhtyisin harjoittelemaan vaahtopäistä rientokävelyä. Uskon sentään, että tuon synkän kaljupäisyys-kohtalon voin välttää, jos se enää vältettävissä on, yhtähyvin järkiperäisellä hiustenhoidolla, Birkenhaarwasserilla, violettisäteillä, päänahan hieronnalla y.m.s., kuin hiushuokosia ärsyttävällä vaahtopääkävelyllä.

No, se niistä. Pääasia oli 10 kilometrin raju hiihto, jolla lopullisesti löin kylmiltään-urheiluni läpi. Lisää vain saippuata isännän silmiin!

Känä.