Äskeiset tapaukset

LIIMATAINEN

10/12 1966

Kun edeltäkäsin täysin ongelmattomaksi odotettu sos.dem. puolueen puoluekokous oli marraskuun 26. päivänä päässyt hyvään vauhtiin, käytti puolueen myrskylinnuksi mainittu Väinö Leskinen puheenvuoron, jonka sisältämä arvostelu puolueen ulkopolitiikan hoitotapaa kohtaan oli yllättävä ja kohteen osalta epämääräinen tai salaileva.

  Kysymys puolueen ulkopolitiikan uudesta linjasta on selvä  - siitä ei ole erimielisyyttä - sanoi Leskinen, mutta jatkoi, että puolueen tapa hoitaa tätä ulkopolitiikkaa antaa eräiden äskeisten tapausten perusteella aiheen vakavaan huolestumiseen. Ovi on saatu auki idän suhteillemme, mutta sen on annettu pamahtaa kiinni, kun ei ole osattu sanoa: "hyvää päivää, sopisiko keskustella". Tällainen toimettomuus voi näyttää valtioviisaudelta, mutta se ei ajan mittaan menettele siinä ilmapiirissä, mitä positiivisen ulkopolitiikan rakennustyö edellyttää.

  Tämä Leskisen mystillisen hämärä lausunto ei näyttänyt merkitsevän hyökkäystä ainakaan pääministeri Paasiota kohtaan, koska puheessa asetuttiin lämpimästi kannattamaan Paasiota puolueen puheenjohtajaksi. Mutta mitä olivat nuo "äskeiset tapaukset"?

  Nyt on kulunut yli viikko puoluekokouksesta ja salat ovat alkaneet tulla julki. Monista kertomuksista ja huhuista selviää suunnilleen seuraavaa:

  Kun Paasion piti lähteä hallitusvaltuuskunnan vetäjäksi Moskovaan, päätettiin sos.dem. puolueen piirissä, että Paasio matkan aikana lopullisesti selvittäisi välit Neuvostoliiton johtomiesten kanssa ja avoimilla keskusteluilla palauttaisi luottamuksen niihin suhteisiin, joita lähes kymmenen vuoden ajan oli haitannut paha epäluottamus. Viime aikojen suotuisalle kehitykselle oli hankittava turvallinen ja turvattu jatko. Tässä tarkoituksessa käännyttiin ennen matkaa neuvostoliittolaisten puoleen ja pyydettiin Paasiolle tilaisuutta neuvonpitoon Moskovassa. Niinkuin tiedetään Neuvostoliiton vastaus oli myönteinen.

  Vastapuolen valmius keskusteluihin tuli ilmi jo vierailun alussa siitä, että valtuuskunnan isäntien joukkoon olivat liittyneet herrat Suslov ja Ponomarev, joita ei aikaisemmin enempää virallisten kuin epävirallistenkaan vierailujen aikana ole nähty mukana.

  Mutta kun pääministeri Paasio palasi takaisin Suomeen, hän monessa yhteydessä vakuutti, että mitään "yksityisiä" neuvotteluja ei ole käyty, sanoipa hän, että Neuvostoliiton taholla ei ollut tunnettu tällaisia keskusteluja kohtaan kiinnostustakaan.

  Mitä oli siis tapahtunut Moskovassa? Eivätkö venäläiset olleet pitäneetkään sanaansa?

  Se, mitä tässä tähän saakka on kerrottu, pitänee täysin paikkansa, sillä eri tahoilta tulleet ensi käden tiedot ovat varsin yhdenmukaiset. Mutta mitä sitten tapahtui tai jäi tapahtumatta Moskovassa, siitä ei ole saatavissa selvää kuvaa. Jos lähdetään siitä, että Leskisellä on ollut oikeat tiedot, olisivat venäläiset olleet valmiita heille ehdotettuihin neuvotteluihin, mutta Paasio ei olisi niitä halunnut - "oven annettiin pamahtaa kiinni". Vielä pitemmälle menevä on sellainen versio, että Paasio suorastaan kieltäytyi hänelle vielä Moskovassa tarjotuista keskusteluista sillä perusteella, että asiat menevät hyvin ilman niitäkin. Vaikuttaa siltä, kuin tämän toisinnon alkuperä olisi siltä ilmansuunnalta, miltä aurinko tapaa nousta. Yksi lähde tietää taas, että koko juttu on alusta alkaen väärinkäsitystä, syntymäpaikkana joko Helsinki tai Moskova. Kun asianomaiset eivät kerro, mitä Moskovassa on oikein tapahtunut, vaatisi etevää salapoliisityötä sen selvittäminen, mikä on todellinen totuus. Mutta olivatpa "äskeisten tapausten" yksityiskohdat mitkä tahansa, käytännöllispoliittinen johtopäätös on se, että hyvin juoksevaan lankaan on tullut solmu. Kuinka paha se on, riippuu tietenkin noista tuntemattomiksi jääneistä yksityiskohdista. Se saattaa riippua myös siitä, mitä mahdollisuuksia on olemassa solmun nopeaan selvittämiseen. Vaikkapa kyseessä olisi pelkkä väärinkäsitys - niin kuin olisi toivottavaa - on se saatava oikaistuksi. Toimettomuus tässä vaiheessa ei todella ole valtioviisautta.

  Sympaattisesta Paasiosta tiedetään, että hän ei ole kaikkein aktiivisimpia poliitikkoja ja sekin on tunnettua, että päätöksen tekeminen ei hänelle ole yhtä helppoa kuin lykkääminen. Hän on tyypillinen yhden politiikan mies, nimittäin sisäpolitiikan ja siinä hän on saavuttanut suurimmat voittonsa kärsivällisellä odottelulla. Sen taktiikan avulla hän pakotti mm. Skogin ja Lepistön tovereineen palaamaan sos.dem. puolueeseen. Mutta ulkopolitiikassa toimettomuus harvoin on paikallaan, saamattomuus vielä harvemmin.

  "Äskeiset tapaukset" olisivat ilmeisesti jääneet pitkäksi ajaksi tietämättömyyden verhoon, jollei Leskinen olisi ottanut niitä puheeksi. Ne ovat siis olleet puolueen sisärenkaan tiedossa. Mutta miksi Leskinen katsoi taktillisesti viisaaksi niiden julkisuuteen vetämisen? Hänenhän piti tietää, että juuri tuollainen puhe, jonka tarkoitus tietenkin tuli pian kokousyleisön tietoon, varmimmin riisti häneltä mahdollisuudet päästä puoluetoimikuntaan. Olisiko syynä ollut se, että hän oli selvillä "äskeisten tapausten" todellisesta suuruusluokasta itäisen osapuolen arvioinnin mukaan?

  Jos tämä on asianlaita, sos.dem. puolueen "ulkopolitiikan hoitotapa" saattaa kasvaa vaikutuksiltaan suuremmaksi kuin se asiallinen vahinko, mikä toimettomuudella on matkaansaatettu.