ETTÄ TÄÄLLÄ VOI KÄYDÄ NÄIN.

    Iso-Eemeli Juopperi, halkinainen ja reilu rovaniemeläinen jätkä, oli talvella 1918, juuri kapinan alla, sotkeentunut kuljettamaan kivääreitä Perä-Pohjolan punakaartilaisille. Näillä kivääreillä oli sitten ammuskeltu Torniossa ja Tervolassa ja vähän muuallakin. Moni valkoisen armeijan sotilas oli tällöin saanut surmansa, mm. jääkärien ensimmäinen mies Friedel Jacobsson.

    Iso-Eemeli Juopperi ei tosin ollut ottanut tappeluihin osaa, mutta tilanne oli hänelle Tervolan taistelun jälkeen omalta kohdaltaan sikäli selvinnyt, että lähtö uusille palkisille näytti vähintään tarpeelliselta. Siksipä hän otti sukset alleen ja hiihteli eräälle metsäkämpälle Tornionjokikairaan. Täällä hän arveli pysytteleidä siksi kunnes aika olisi tapansa näyttänyt.

    Mutta maailma on pieni, Lapissakin, ja niinpä saatettiin jonkin esikunnan tietoon Rovaniemelle, että Iso-Eemeli on nähty sillä ja silläkin kämpällä. Esikunta päätti, että Iso-Eemeli on haettava pois ja lähetti muutaman vanhan tukkimiehen, kympin, asialle. Annetaan nyt tässä tuolle kympille nimeksi vaikka Toimi, olipa hänen nimensä sitten mikä tahansa.

    Toimi hiihteli poikkimaiseen Rovaniemeltä Tornionjokivarteen, tuli kämpälle, jossa Ison-Eemelin oli kerrottu majailevan, ja tapasikin hänet siellä kahvinkeittopuuhissa. Vanhat tutut kun oltiin, niin tervehdittiin. Mutta Iso-Eemeli tuntui olevan Toimin tulon tarkoituksesta selvillä, koska sanoi tälle oitis, jotta kyllä minä tiesin sinun tulevan. Kun kahvit oli juotu, ilmoittikin Toimi, että sinun täytyy sitten lähteä mukaan. Siihen vastasi Iso-Eemeli, että jos häätyy, niin häätyy ja että parasta on silloin suoria heti matkalle. Peräjälkeen lähtivät kämpältä hiihtelemään vartija ja vangittu, nukkuivat kaksi yötä tulilla vieri vieressä, söivät toistensa sapuskoita ja joivat toistensa kahvia. Tultiin sitten Rovaniemelle, jossa Iso-Eemeli pantiin putkaan ja kuulusteltiin. Hänelle annettiin sen ajan ravakka tuomio, ja niin lähdettiin sitten muutamana yönä Isoa-Eemeliä kuljettamaan hautuumaalle. Tälläkin kertaa sattui Toimi vartijaksi. Ääneti painelivat miehet lumista tietä hautuumaalle. Kunnes portille tultua Iso-Eemeli Juopperi sanoi Toimille:

    "Oiskohan sitä niinkun tuota armonpuolta?"

    Johon Toimi:

    "Pitäskös sitä olla?"

    Ensimmäistä sanaa vähän venyttäen vastasi Iso-Eemeli:

    "Ei, mutta muuten vain kyssyin."

    Niin jatkui matka hautuumaan portista sisälle. Ja pian jatkui Iso-Eemeli Juopperin matka sinne, josta yksikään jätkä ei ole palannut.

    Ison-Eemelin elämästä saadaan sanoa mitä tahansa, sillä eihän jätkämiehen maallinen vaellus ole ollut vallan kirjanmukaista silloinkaan, kun se parhainta on ollut. Mutta Ison-Eemelin kuolemassa on tyyliä, jäyhää, ehkä hieman karmeaa, mutta joka tapauksessa vaikuttavaa tyyliä. Mies on, joka sillä tavalla lähtee matkalle.

    Mutta se ei ole vain jonkun Ison-Eemelin tyyli, se on suorastaan suomalainen tyyli. Siinä ei surkeilla eikä pelata teatteria, vaan lähdetään levollisesti ja rauhallisin mielin, kun kerran on pakko. Jos nyt sanomme, että sama luonnollinen lähtemisen tyyli, joka oli Iso-Eemeli Juopperilla, on ominaista suomalaiselle sotilaalle, niin saattaa moni arvoisa lukija sanoa, että vertailu kapinallisena ammutun jätkän ja suomalaisen sotilaan välillä on vähintään sopimaton, niin, suorastaan mauton ja loukkaava. Ja myönnämme kernaasti, että miksei noinkin saata ajatella. Mutta lisäämme oitis, että Iso-Eemeli Juopperin tapa suhtautua kuolemaan on yläpuolella meidän pienten poliittisten erimielisyyksiemme, se on niin aitoa ja ehdotonta, että sen edessä täytyy voida unohtaa, mitä tuo mies eläessään oli pientä tai vähän suurempaakin rikkonut. Hänen lähtönsä oli suomalaisen miehen tyyliä väistämättömän kuoleman kasvojen edessä. Ja juuri tätä suomalaista tyyliä me osaltaan saamme kiittää siitä, että olemme kyenneet torjumaan ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset.

    Tuo levollisuus surman suun edessä ei ole suinkaan apaattisuutta tai eläimellistä alistumista. Ei suomalainen sotilas liioin kuolemaa etsi - harvat poikkeukset eivät horjuta sääntöä. Tavaksi onkin tullut koko lailla hirtehisesti sanoa, että suomalainen sotilas ei pelkää muuta kuin sankarikuolemaa. Väittäisimme, että sen rauhallisuuden, joka ei jätä miestään tuonellekaan tultaessa, antaa suomalaiselle sotilaalle perusteellisen harkinnan tuloksena saavutettu käsitys, kuinka kaikki se, mikä hänelle saattaa tapahtua, on rautainen, väistämätön välttämättömyys. Suomalainen sotilas on selvittänyt itselleen, että hän ei ole turhan takia panemassa henkeään alttiiksi, mutta hän on myöskin selvillä siitä, että se isänmaan käymä tie, joka on vienyt hänet vuosikausiksi rintamalle, on ollut ainoa mahdollinen. Talvisodan aikana siitä ei ollut mitään epäilyksiä, asia oli selvä ilman tuumailuja eikä vihollisen tuli silloin olisi edes antanut aikaa tapahtumien ja niiden syiden perinpohjaiseen punnitsemiseen. Mutta parhaillaan kestävän sodan kuluessa on ollut niin paljon rokulipäiviä, että ajatukset ovat pakostakin suuntautuneet siihen uomaan, jossa pyörteiden tavoin kiertelevät kysymykset: miksi, minkä puolesta, oliko välttämätöntä, eikö olisi voitu selvitä ilman sotaa, eikö voitaisi jo lopettaa jne. Jos suomalainen sotilas ei kykenisi näihin itselleen asettamiinsa kysymyksiin antamaan häntä tyydyttävää vastausta, silloin hänen suhtautumisensa sotaan ja kuolemanvaaraan olisi toisenlainen kuin se nyt on.

    Suomalainen ihminen ja suomalainen sotilas on individualisti, hän on yksilö omine mielipiteineen ja katsomuksineen, sanalla sanoen omine toilauksineen. Suomalainen sotilas haluaa sodassakin tietää, miksi tässä yleensä tapellaan, kun samaan aikaan maa kaipaa muokkaajaansa ja perhe elättäjäänsä. Hän haluaa edelleen tietää, miksikä hänen pitää sodassa tehdä sitä, mitä on käsketty. Hänellä on kurista sellainen käsitys, että kaikki se, mikä on käsketty tekemään, on ehdottomasti tehtävä ja tehtävä hyvin, koska se on hyödyllistä. Mutta yhtä varmaa on se, että tarkoituksettomat ja älyttömät komentelut, joiden takana on tottelemaan saaminen pelkän tottelemisen ja kurin vuoksi, ei tapaa vastakaikua suomalaisessa sotilaassa. Se saattaa olla heikkouden merkki, ja toisissa olosuhteissa, esim. Euroopan lakeilla sotanäyttämöillä ja suurvallan armeijassa suomalainen sotilastyyli osoittautuisi varmaankin epätarkoituksenmukaiseksi. Mutta meikäläisessä maastossa asetetaan jokaisen miehen taistelukykyisyys ja taistelusuoritus niin kovalle koetukselle ja se saattaa merkitä niin paljon koko porukan kohtalolle, että yksilöllisyyden huomioonottaminen on meillä välttämätön juuri kokonaisuuden kannalta asioita katseltaessa.

    Suomalainen sotilas siis vakaasti tuumailee, miksi ihmeessä hänet, rauhan mies, on pantu sotaa käymään. Ei sen tarvitse olla osoitus epäuskoisuudesta siihen, mitä asiasta virallisesti sanotaan, sellainen on nyt vain kerta kaikkiaan meillä verissä. Mutta kun hän sitten on päässyt selville, että tapeltava on, jos aiomme säilyttää suomalaisen vapauden omassa maassa, jos aiomme elää suomalaisina kodeissamme, ja kun hän edelleen on tullut vakuuttuneeksi, että meidät on tähän taisteluun väkisten vedetty, ilman että meillä olisi ollut mitään muuta vaihtoehtoa, niin sota saa hänen puolestaan jatkua niin kauan kuin on tarpeen, jotta maalle voitaisiin palauttaa turvallinen rauha.

    Tämä on se vakaumuksellinen puoli, joka tekee suomalaisen sotilaan rauhalliseksi kuoleman uhatessa.

    Mutta tuolla levollisuudella on myöskin eräs käytännöllinen tekijä, kokemuksen antama oivallus, että sodassa voi helposti menettää henkensä. Tämän kirjoittaja joutui v. 1918 Mäntyharjun rintamalla saamaan haltuunsa punakaartilaisen päiväkirjan, johon tämä oli piirrellyt runon kaatuneen vastustajan muistolle. Eräs säkeistö siitä on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Se kuului näin:

                        "Sinä lahtari Mannerheimin,

                         kulkiessasi tänne päin,

                         etkö huomannut aikaisemmin,

                         että täällä voi käydä näin."

Siinä on sanottu oikeastaan koko se elämänfilosofia, minkä rintama sotilaalle antaa: täällä on lähtö aina lähellä. Ja kun tuon on riittävän hyvin oppinut - ja sen oppii varsin pian, kun kaveri kutsutaan viereltä - niin silloin on saavuttanut sen rauhallisuuden ja maltin, joka auttaa olemaan hermostumatta ja tuskailematta kiertämättömän ehtiessä omalle kohdalle. Se on oikeaa nöyryyttä suurten asioiden edessä. Mutta on vielä erikseen korostettava sitä, että tämä nöyryys ei ole apaattisuutta eikä vetistelevää alistuneisuutta. Siitä on todistuksena se verraton hirtehishuumori, joka rehoittaa kaikkialla siellä, missä kovat paikat on käsillä. Kerran yllätettiin suomalainen partio keskellä laajaa aukeamaa. Kaikkea karnaatista pienempää tuntui tulevan taivaan täydeltä. Partion johtaja huusi silloin pojille: "Onko tuntolevyt mukana, muutoin ei pirukaan saa ruumiita selville."

    Tällä ei ole tahdottu toimittaa ja kerskua, että suomalainen sotilas ei tunne pelkoa. Normaalinen ihminen pelkää tiettyinä ajankohtina sodassa, mutta mies ei pelkoaan näytä eikä anna sen vaikuttaa velvollisuudenmukaiseen toimintaansa. Tämän myöntää yleensä jokainen jermu ja pelosta voidaankin avoimesti puhua ja laskea leikkiä, niin kuin se sotamies, joka murisi siitä, ettei häntä ole nimitetty korpraaliksi, vaikka hän on pelännyt siinä kuin muutkin. Mutta tällä on haluttu vain sanoa se, että silloin kun väistämätön on edessä, suomalainen sotilas ottaa sen vastaan rauhallisin ja nöyrin mielin, koska on oppinut ymmärtämään, että "täällä voi käydä näin". Kerran se vain kirpaisee, kuten pojat tapaavat sanoa kuolemasta puhuttaessa. Tällainen mieli yksityisten sotilaiden parissa merkitsee arvaamatonta voimaa armeijalle.

SISÄLLYS

Anekdootin valaistuksessa

Hyppää itte

Hyvä on songassa soutaa

Valtiollisesta järjestyksestämme

"Täältä se tuulen väry käy"  

Tuota se Karppinen katuu

Että täällä voi käydä näin