Työtehon aleneminen

Kajaanin Lehti 84/1.8.1919

Venäjän suuri vallankumous maaliskuussa 1917 toi mukanaan paljon hyvää, mutta samalla se saattoi käsityksen vapaudesta useallakin ajalla väärin tulkituksi. Vapautta tahdottiin toteuttaa kaikissa suhteissa sensijaan kun se olisi ollut otettava vain eräissä tapauksissa oikeaksi ojennusnuoraksi. Lisäksi monet kerrat ei jaksettu pysyä kohtuullisissa rajoissa ja omaa kaikkinaista vapautta toteutettaessa jouduttiin sortamaan ja polkemaan toisia.

Työläisten keskuudessa vallankumous synnytti käymisliikkeen, joka sangen haitallisesti vaikutti työnantajiin. Taistelu palkkaeduista sai taas ankaran vauhdin, jonka tsaarivallan ja sota-ajan aikuinen kova piiskakuri oli kokonaan tyrehdyttänyt. Vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää y.m. etuja ja lakkomania oli saanut niin laajan tehon, että oltiin valmiit maaseudullakin kesken viljakylvön heittämään sikseen työt sellaiset, jotka eivät siedä lykkäystä, estivätpä raivostuneet työläiset talon oman väen työskentelemästä pelloillaan. Tällaisesta ei tsaarivallan aikana olisi ollut puhettakaan, mutta vallankumouksen henki oli tehnyt jo vahingollista kylvöään.

Kuta pitemmälle kesä 1917 kului, sitä vaativammiksi tulivat työntekijät. Lakot tulivat tuiki jokapäiväisiksi ilmiöiksi, yhä uusia ja uusia parannuksia oli työläisillä vaadittavana entiset saatuaan ja tällöin työtaisteluissa menetettyjen työpäivien luku nousi syksyllä jo sangen suureksi. Omaisuus mikä täten menetettiin, on laskettava miljooneissa, mutta johtajiensa kiihottamat työmiehet olivat sokeita sille kansallisen omaisuuden tuholle ja kansallisten voimien väärinkäytölle.

Vuosien 1917 ja 1918 vaiheissa ei enää lakkoja niinkään sattunut kuin vähää ennen. Sil- loin oli täällä "vapaus" saavuttanut niin suuren jalansijan, ettei enää tyydytty vain vaatimaan palkkoja kohotettaviksi ja oloja parannettaviksi, silloin yksinkertaisesti pakotettiin työnantajat hyväksymään työntekijäin esittämät vaatimukset. Työläisten "vapaus" vietti silloin ja kapi- nan aikana etelä-Suomessa loistopäiviään, osat olivat vaihtuneet siihen määrin että työväki lopultakin oli se, joka kaikki asiat työmailla päätti, tapahtuipa se sitten asein pakottamalla tai myöhemmin rauhallisemmin, kun "kansanvaltuuskunta" oli kansallistuttanut työpaikat.

Jo heti Venäjän vallankumouksen jälkeen oli työteho useissakin työmaissa Suomessa alentunut. Siihen lienee osaltaan vaikuttanut se ylpeä tietoisuus työväestössä, että heillä on nyt laaja sananvalta valtion asioissa, että he ovat entisestä asemastaan nousseet monta vertaa parempaan tilaan, jossa ei enää orjan tavoin tarvitse raataa. Ja toiseksi he tunsivat vapautuneensa jonkinlaisesta ennen uhkaavasti läiskähtelevästä piiskasta, jona ankara ja kova sota-aikuinen komento ja järjestys heille kuvastui, koska se kielsi jyrkästi kaiken lakkoilun ja muun sellaisen, pakottaen kokonaan olemaan työnantajan käskettävänä. He tunsivat saaneensa palan "vapautta" ja myöhemmin he sitä enensivät vallan mielensä mukaan. Nämä ja ehkä monet muutkin seikat yhdessä vaikuttivat siihen suuntaan, että työläiset laiskistuivat ja työteho aleni. Se oli huomattavissa sangen useissa paikoin, missä vain työväki oli saanut vaikutteita vallankumouksesta ja varsinkin niissä seuduin, missä oli laajoissa mitoissa annettu perään työläisten vaatimuksille.

Työnantajat ja työnjohtajat olivat vallan voimattomia saattamaan oloja entiselle kannalle. He olivat vain näennäisesti työlaitosten johdossa, he suunnittelivat ja tekivät ne työt, jotka koskivat niitä ulospäin, sisäisesti eivät he olleet pystyviä suurestikaan määräilemään. Työväestö itse oli ottanut käsiinsä kaiken määräämisvallan, mikä koski heidän työntekoaan ja sen joutuisuutta, työnkaitsijoilla ja -johtajilla ei ollut hyvä mennä siihen puuttumaan monessakaan työmaassa. Nyt olivat he saaneet "vapauden", mutta ei niinollen voinut työntulokset olla entisaikaisen veroisia ja työteho oli huimaavasti alempi kuin ennen.

(Jatk.)