Alas säätyerioikeudet.

`Ei tuollaista eläintä ole olemassa`, sanoi entinen eukko nähdessään kirahvin eläintarhassa. Samaan tapaan ajattelee varmaankin moni lukijoistamme katsoessaan kirjoituksemme otsaketta. Eihän toki säätyerioikeuksia eli privilegioita voi olla olemassa meidän demokraattisessa yhteiskunnassamme! Sanotaanhan hallitusmuodossa nimenomaan, että Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaiset lain edessä, ja kielletään antamasta aatelisarvoja tai muita perinnöllisiä arvoja!

Niin asia kuitenkin on, että valtiosääntömme edellyttää säätyprivilegioiden olemassaolon mahdolliseksi. V:n 1919 hallitusmuoto ei kumonnut erioikeuksia, jotka pääosaltaan ovat peräisin 1700-luvulta. Ja vielä v:n 1928 valtiopäiväjärjestyksessä on säännös, joka sanoo, miten säätyerioikeuksia muutettaessa ja kumottaessa on meneteltävä: säätyprivilegioihin voidaan kajota vain ns. perustuslainsäädäntöjärjestystä käyttäen.

Tarkastellessamme Suomen itsenäisyysajan lainsäädäntöä, jossa privilegioihin on jouduttu kiinnittämään huomiota, voimme panna merkille, että useimmissa, ainakin kuudessa tapauksessa pappissäädyn privilegiot ovat muodostuneet esteeksi tavallisen lainsäädäntöjärjestyksen käyttämiselle ja aiheuttaneet sen, että jonkin uudistuksen toteuttamiseksi on ollut käytettävä perustuslainsäädäntömenettelyä. Kerran on aatelistokin päässyt mukaan, kun v. 1948 säädettiin laki ritariston ja aatelin sekä papiston erioikeuksiin sisältyvien, vangitsemista koskevien säännösten kumoamisesta. Porvariston erioikeuksista taas on johtunut, että v. 1927 annettu laki pormestarin ehdottamis- sekä neuvosmiesten ja maistraatinsihteerin valitsemisoikeudesta saatettiin voimaan perustuslainsäädäntöjärjestystä noudattaen. Sensijaan ei talonpoikaissäädyllä ole ollut mitään iloa erioikeuksista. Uusin asia, jossa privilegioiden vaikutus lainsäädäntömenettelyyn on tullut päiväjärjestykseen, on kysymys eduskunnassa parhaillaan vireillä olevan verolakiehdotuksen käsittelyjärjestyksestä. Vuodelta 1789 peräisin olevissa porvariston erioikeuksissa on kaupungin asukkaille taattu oikeus olla `omain jäsentensä verotettavina`. Verolakiehdotuksen mukaan verolautakunnan jäsenet osaksi määräisi valtion viranomainen. Tämän johdosta on herännyt kysymys, onko lautakuntain kokoonpanoa koskeva säännös ehkä ristiriidassa erioikeuksien kanssa ja tarvittaisiinko ehdotetun järjestelyn aikaansaamiseen senvuoksi perustuslainsäädäntöjärjestyksessä säädettävä laki.

Tarkoituksenamme ei ole tässä puuttua viimeksimainittuun kysymykseen, vaan esittää kaikkiin eri säätyihin kuuluvien ja niihin kuulumattomien harkittavaksi, onko mitään syytä pysyttää voimassa säätyerioikeuksia koskevia säännöksiä. Turvataanko niillä joitakin niin ensiarvoisen tärkeitä etuja, ettei yleinen perustuslain- ja lainsuoja ole näiden etujen suojaksi riittävä? Voidaanko millään järkevillä syillä puolustaa sitä, että eräät pappien lähinnä taloudellisluonteiset edut olisivat vahvemmin suojatut kuin muiden virkamiesten, että aatelismiehen henkilökohtainen vapaus olisi paremmin turvattu kuin muiden kansalaisten tai että kunnallishallintojärjestelmän muuttumisesta aiheutuvaan pormestarin nimittämismenettelyn muuttamiseen tarvitaan perustuslainsäädäntöjärjestyksessä säädettävä laki? Yleensä ei näissä käytännöstä esimerkeiksi poimimissamme tai muissakaan lainsäädäntöelimissä käsitellyissä tapauksissa ole ollut erimielisyyttä siitä, etteikö kulloinkin kysymyksessä ollut privilegiosäännös ole ollut kumottava. Useimmissa tapauksissa on privilegiosäännösten vaikutus vain siinä, että ne aiheuttavat vaikeita ja suuritöisiä tutkimuksia sen selvittämiseksi, onko jokin oikeus erioikeusvoimaisesti suojattu vai ei, sekä aivan tarpeettomasti monimutkaistavat lainsäädäntömenettelyä.

Tämä on kokemus monien vuosikymmenien ajalta. Ymmärrämme kyllä, ettei säätyerioikeuksiin tahdottu puuttua siinä kiireessä, jossa hallitusmuoto jouduttiin itsenäistymisvuosien murroskautena valmistelemaan. Mutta nyt voimme jo riittävän pitkäaikaisen kokemuksen perusteella todeta, että emme erioikeussäännöksiä tarvitse. Ne ovat säädetyt kokonaan toisenlaisia oloja silmällä pitäen kuin missä nyt elämme. Ne ovat aikansa eläneitä, vanhentuneita ja - käyttääksemme paljon rääkättyä sanaa - demokratiaan soveltumattomia. Emme usko, että Suomen aatelismiehet, papit ja porvarit enää tahtovat pitää niistä kiinni. Talonpojat ja muut etuoikeutettuihin säätyihin kuulumattomat eivät niiden kumoamisesta mitään menettäisikään.

Muistamme Ranskan vallankumouksen vaiheista kuinka aatelissääty kansalliskokouksessa uhrasi etuoikeutensa. Koska me pääsemme yhtä pitkälle? Voisimmeko toivoa, että aloite erioikeuksien poistamiseen tulisi etuoikeutettuihin ryhmiin kuuluvien kansanedustajien taholta? Lähinnä suuntautuvat katseemme kansanedustaja-pappien puoleen. Vai saammeko ehkä joskus niin kansanvaltaisen hallituksen, että asia tulee vireille eduskunnassa hallituksen esityksen perusteella?