Hentulassa ensi joukkueen mukana.

Muistelmia sissien viimetalvisilta retkiltä kirj. Känä.

(Jatk.)

Hentulan isäntä oli paennut punaisten puolelle ja vain vaimoväki oli jäänyt hoitamaan taloa ja lehmiä. Kun heiltä kysyttiin isännän ja muun miesväen olinpaikkaa, vastasivat he heidän olevan jossakin Mikkelin puolella. Kun tuiki tavallista täällä oli, että miehiä ei ollut talossa, ei asiaan kiinnitetty sen enempää huomiota. Kerran paljastui kuitenkin isännän olinpaikka ja sangen kummallisen ja omituisen sattuman kautta. Punaisten puolelta näet oli onnistunut karkaamaan tyhjän reen kanssa hevonen tavalla tai toisella. Se tuli tietä myöten ketjuihimme, jossa sen ottivat miehemme kiinni ja toivat Hentulaan. Hevonen julistettiin sotasaaliiksi ja komppanian omaksi, mutta kun talon naisväki näki sen, tulivat he ilmottamaan että hevonen on heidän. Isäntä, joka oli punaisten puolella, oli jotenkin jättänyt hevosen irralleen ja se oli tullut tuttuja teitä kotiinsa. Kaikesta huolimatta lienee hevonen jäänyt komppanialle.

Rintaman läpi ei ole niinkään helppo kulkea, - häpeällistä meille - onnistui muutaman naisenvaatteissa kulkevan päästä Hentulan kohdalta punaisten puolelle aivan vahtimiesten ohi. Hän näet kulki rauhallisesti Hentulan kautta kulkevaa tietä ykkösen oikealla puolella ja paiskeli koiran innolla kohti punikkien laituria. Ykkösessä oli II joukkueen miehiä, sen paljastamme ensimäisen joukkueemme puhdistamiseksi ja vaikka he kielsivät akkaa menemästä, oli hän aivan kuuro näille huudoille. Kun häntä vihdoin ruvettiin ampumaan oli hän etäytynyt aika kauaksi ja kokoili kiireesti helmaansa lähtien juosta hanttuuttamaan. Ja onnekseen hän meni ohi.

Eihän ylipäätänsä ketjussa ollut hauska olla muulloin kun tappelun ja ammunnan aikana ja yövahdit tuntuvat varsin kolkolta. Vaikka päivisin paistoi aurinko, eikä ilma ollut muutenkaan kovin kylmä, niin yöksi pakastui säännöllisesti ja kolmen tunnin värjötteleminen ei ollut varsin hauskaa. Vaatetus ei ollut kovin kehuttavaa ja vilu alkoi monet kerrat vaivata. Hyödyllinen ja lämmittävä tapa oli kietoa viltti kaksinkerroin vyötäisille, niin että se hameentavoin verhosi alaruumista. Sotilaallinen ulkomuoto sellaisesta kyllä kärsi, mutta sisua ei tuollainen sentään laimentanut ja sehän olikin pääasia.

Yövuorot olivat vihatuimpia. Oli pimeä kuin säkissä, asemien edestä oli tiheää metsikköä, joten vihollinen olisi voinut vahtien näkemättä saapua aivan nenän alle. Kuuloon täytyi tällöin turvautua ja valppaana täytyi pakostakin olla. Kivääri ojennettuna vihollisiin käsiin varmuus pois päältä ja sormi liipasimella sekä silmät kovana ja alati valmiina laukasemaan: Jolla käsiase oli, piti senkin varalla ja pommi oli myös kunnossa, joten huonosti siinä olisi etumaisille hyökkääjille ainakin käynyt.

Hermostuttavinta oli metsän outo ratina. Vaikka oli tyynikin, kuului edestä alati rätinää, joka on metsässä sangen tavallista. Kaiken lisäksi oli punaisten puolella koira, joka haukkui taukoamatta, varsinkin yön aikaan. Toisinaan haukunta etääntyi ja toisinaan se kuului aivan läheltä. Lieneekö ollut joku lintu, joka vielä väliin vihelti kimakalla äänellä. Ympärillä synkkä, musta yö, ei muuta ääntä kuin tuo ärsyttävä haukunta ja ritinä. Kun sellaisessa jännityksessä on kolmekin tuntia, niin hyvin käsittää, millä ilolla tunsi vahdinvaihtajien hillityt äänet heidän tullessaan ketjuun.

Vakavimpana vahtimiehenä pidettiin yleensä Envaldin Gunnaria toisesta ryhmästä. Kun sanotun ryhmän muut miehet keräytyivät tavallisesti vastoin lakia ja määräyksiä yksiin kuoppiin, niin Gunnari istui yksinään omassa haudassaan, vakaisana ja varsin totisena katseli hän vihollisiin päin, ei liikkunut, eipä edes isosti päätään kääntänyt. Ainoa liike joka tavan takaa toistui oli, kun hän kintaalla pyyhki nenänsä seutuja kun nuha vaivasi ja nenästä valui vettä huulille. Ja kerrankin öiseen aikaan pimeällä, kun vahti hiljalleen muuttui, eikä Gunnarin hautaan sattunut miestä tulemaan, istui hän pari tuntia tanakasti paikoillaan, ennenkuin huomasi oman ryhmänsä jo menneen pois. Pitkänpuoleiselta oli hänestäkin jo lopulta tunnustanut vahtiaika, mutta kovin ihmettelimme tapausta me, joiden tuli jo joka neljännestunnin päästä kelloon vilkasta. Yleensäkin oli guunari tyytyväinen sotilas, ei moitteen eikä valituksen sanaa, vaik`ei ruokaa olisi päiviin saanut, ei asuntojenkaan kurjuutta eikä olosuhteiden satumaista viheliäisyyttä hän sanallakaan soimannut. Aina iloinen ja tyytyväinen. Sellaisen sotilaan olla pitää.

Toinen vakava ja taattu vahti oli Meriläisen Janne Säräisniemeltä, mutta aivan eri merkityksessä kuin edellinen. Luonnoltaan hän ei ollut kovinkaan vakava, päinvastoin, mutta ketjussa hän kyllä oli juurevasti aloillaan. Hän nukkui tavallisesti päästessään hautaansa, veteli hirsiä, että luonto uhkasi herätä talviunestaan ja lumipeitteinen metsä tärähteli ja raikui. Muutamana kauniina päivänä ei häntä muistaneet ryhmätoverit herättää ketjusta poislähtiessään ja Janne jäi nukkumaan vielä toiseksi kolmeksi tunniksi. Vasta toisen vuoron loputtua hänetkin herätettiin ja sangen katkeroituneena palasi hän kylmästi väristen taloon hiukan pakkasenpanemalla äänellä kavereitaan kiroten.

Jannen herättäminen oli tosi vaikea toimitus. Kerran hän oli nukahtanut ja tapansa mukaan kuorsasi ylen ponnekkaasti. Salosen Aarnea sapetti tuo ja hän aikoi herättää Jannen ja otti käteensä huopatossun sillä nakaten nukkuvaa, mutta tuloksetta. Kiivastuneena heitteli Aarne kokonaisen rovion jalkineita Jannea kohti, moni niistä sattui kasvoillekin, mutta välittämättä sellaisesta jatkoi unelias kuorsaustaan. Vihdoin viimein hänet käsivoimilla saatiin hereille, mutta sai siinäkin koetella hetkisen kykyään.

(Jatk.)