Yhteinen ja epäyhtenäinen sodanjohto.

Viime lokakuussa oli näillä palstoilla puhe Akilleen kantapäästä. Tarkastelimme näet silloin liittoutuneiden sodanjohdon epäyhtenäisyyttä ja olimme siinä näkevinämme Akilleen kantapään liittoutuneiden puolella. Olemme sen jälkeen saaneet joitakin osoituksia akselivaltojen Akilleen kantapäästä, mutta niistä ei ole nyt kysymys, koska aikomuksemme on uudelleen palata mielenkiintoiseen kysymykseen liittoutuneiden yhteisestä sodanjohdosta. Aiheen tähän on lähinnä antanut äskettäin pidetty Casablancan konferenssi, jossa Roosevelt ja Churchill esikuntineen käsittelivät liittoutuneiden ns. suurstrategiaa. Molemmat päämiehet ovat asian näin esittäneet, eikä sitä ole syytä epäillä.

On tietenkin vallan luonnollista, että kun kolme niin kaukana toisistaan ja edellytyksiltään sittenkin niin eriarvoista valtakuntaa kuin Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto käyvät yhteistä sotaa eurooppalaista mannermaa-akselia sekä kaksi ensiksimainittua niistä myös Japania vastaan, niin niiden sotatointen tulee olla kiinteässä, tarkoituksenmukaisessa yhteydessä toistensa kanssa. Maailmansota, sellaisena kuin sitä nyt käydään, on kokonaisuus, jossa jokainen ulkopuolisen tarkastelijan silmissä tällä hetkellä ehkä vähäiseltäkin näyttävä osa vaikuttaa lopputulokseen, voittoon tai tappioon. Yhteinen sotasuunnitelma on välttämätön akselivaltojenkin puolella, se on vallan selvää, mutta Euroopassa se on Saksan ja Italian välisen hyvän yhteistyön ja sanoisimmeko työnjaon vuoksi hyvin toteutettu. Missä määrin Japani suorittaa sotatoimensa Euroopan sodan asettamat vaatimukset huomioonottaen, sitä ei ole aina voitu havaita.

Kun on kysymys kahden tai useamman valtakunnan yhteisestä sodanjohdosta, voidaan sen välttämättömyys huokeasti periaatteessa tunnustaa, mutta sen toteuttaminen käytännössä on vaikea juttu. Milloin suuri ja pieni valtio tekevät sotaliiton, silloin on yhteinen sodanjohto vaivatta luotavissa, mutta milloin on esillä suurvaltojen keskeinen liitto, silloin on asia toisin. Esimerkiksi tämän sodan liittoutuneitten kansojen, kapitalististen Englannin ja Yhdysvaltojen sekä bolshevistisen Venäjän, jotka kukin vetävät asemansa, etujensa ja tavoitteittensa puolesta niin eri suuntiin, on ollut tähän mennessä mahdotonta luopua itsenäisistä, rajoittamattomista toimintamahdollisuuksistaan. Yhtenäinen sodanjohto merkitsee jokaisen siihen yhtyneen valtakunnan osalta juuri sitä, että sodan ylin johto on uskottu joko yhdelle miehelle taikka yhdelle elimelle, neuvostolle. Tämän neuvoston tai sotapäällikön käsiin on silloin jätettävä sotatointen yleinen johto kaikilla sotanäyttämöillä. Sen tehtävänä on yhtenäisen strategian valmistaminen ja vahvistaminen sekä niiden toimenpiteitten johtaminen, joiden avulla laaditut suunnitelmat toteutetaan. Ainoastaan tällaisen keskitetyn johtoelimen luominen kykenee aikaansaamaan sotatointen yhtenäisyyden ja sen mukanaan tuoman voimien mahdollisimman tarkoituksenmukaisen käyttämisen.

Kun tarkastelemme liittoutuneiden asemaa, voimme todeta, että erityisesti Yhdysvaltojen ja Englannin on ollut tarpeellista sopia eräistä sodankäynnin suurista periaatekysymyksistä. Ensimmäinen ja tärkein niistä on ollut se keskinäinen tärkeysjärjestys, mihin Amerikka on asettanut sodan Euroopassa ja sodan Japania vastaan. Ratkaisu on langennut siten, että Yhdysvallat omistaa Saksaa ja Italiaa vastaan käytävälle sodalle 4/5 koko sotilaallisesta voimastaan ja vain 1/5 asetetaan Japania vastaan. Avoimesti on lausuttu, että Yhdysvallat selvittää ensiksi tilinsä Saksan ja Italian kanssa ja vasta sen jälkeen siirtyy koko voimallaan Japania vastaan. Me puhumme mielellämme - ja monien esimerkkien valossa - kuinka Amerikassa tärkeät ulko- ja sotilaspoliittiset ratkaisut tehdään sisäpoliittisten näkökohtien ja kansan sanomalehtien toimesta valmistetun mielialan mukaan, mutta päätös Amerikan sotatointen kohdistamisesta ensiksi Eurooppaan on mitä jyrkimmässä ristiriidassa tavallisen amerikkalaisen käsitysten ja toiveiden kanssa. Tosiasia on näet se, että Amerikassa tunnetaan väkevää sotaista suuttumusta ainoastaan Japania kohtaan. Mieliala Japaniin päin oli jo vanhastaan kiihtynyt, eikä Pearl Harbourin tapaus ollut suinkaan sitä omiaan lauhduttamaan. Päätöksen voimien sijoittamisesta onkin sanellut hyvin oivallettu välttämättömyys. Voimien painopiste on näet täytynyt sijoittaa jommallekummalle suunnalle, mutta ei hajoittaa voimia ilman suunnitelmaa molemmille suunnille. Yhdysvaltojen liittolaisten asema Venäjällä ja Pohjois-Afrikassa oli sanokaamme vuosien 1941 ja 1942 vaihteessa sellainen, että huomio oli pakostakin kohdistettava niiden auttamiseen, jos aiottiin yhteistä taistelua jatkaa. Sillä liittoutuneille on ollut tärkeää se, että vastustajan ei ole sallittu nujertaa niitä yhtä kerrallaan. Benjamin Franklin, Yhdysvaltojen itsenäisyystaistelun valtiollinen johtaja, lausui aikanaan, että jos me amerikkalaiset emme nyt riipu kiinni toisissamme, niin riipumme pian kukin erikseen hirressä, ja tämä englantilaisia vastaan kohdistettu ohje on ollut nyt liittoutuneilla toteutettavana halutessaan jatkaa sodankäyntiä voitollista Saksaa vastaan.

Muutenkin näyttää siltä, että niinhyvin sotatuotannossa kuin sodankäynnissä olisi Yhdysvaltojen ja Englannin välillä saavutettu huomattavaa yhtenäisyyttä ja työnjakoa. Mutta yhä edelleenkin puuttuu ylin sotaneuvosto, josta on paljon puhuttu, mutta jota ei saada perustetuksi. Ja sen vuoksipa juuri Roosevelt ja Churchill saavat lentää kauas pesästään tapaamaan toisiaan, neuvotteluihin, joissa laaditaan suunnitelmia tulevaa sodankäyntiä varten. Meidän ei tarvitse bagoatellisoida näitä neuvotteluja. Niissä on mukana kummankin maan yleisesikuntapäälliköt ja heidän staabinsa. Varmaa on, että niissä tehdään tärkeitä päätöksiä, eikä tarvitse odottaa edes tämän vuoden loppuun, ennenkuin Casablancankin kokouksen päätöksiä jo ryhdytään panemaan täytäntöön, se tunnustetaan akselitahollakin. Mutta toiselta puolen on sanottava, että tuollaiset tilapäiset neuvottelut eivät suinkaan korvaa sitä voimaa, mitä pysyvän yhteisen sodanjohdon olemassaolo tietäisi.

Casablancan konferenssi on herättänyt erikoista huomiota sen vuoksi, että Neuvostoliitto ei ollut siinä lainkaan edustettuna. Olisi odottanut, että neuvottelussa, jossa kerrotaan päätetyn sodan yleisistä suuntaviivoista vuoden 1943 loppuun saakka, olisi ollut saapuvilla se liittolaismaa, joka on yli puolentoista vuoden ajan tehnyt suurimmat uhraukset ja joka parhaillaankin antaa väriä liittoutuneiden sodankäynnille. Mikä oli tähän poissaoloon syynä?

Me voimme tietenkin sanoa, että Venäjä käy omaa sotaansa, joka riippuu sen omista resursseista ja jonka auttamiseksi toiset liittoutuneet eivät ainakaan tällä hetkellä itse asiassa paljon muuta mahda kuin lähettää mahdollisimman paljon sotamateriaalia, elintarvikkeita ja lääkeaineita yms. Tämä on eräältä osalta totta, mutta pääasiallisin syy Venäjän poissaoloon sittenkin lienee etsittävä poliittiselta alalta. Kaikesta voidaan päätellä, että Neuvostoliiton ja nimenomaan Englannin välit eivät poliittisessa suhteessa ole niin läheiset kuin saattaisi odottaa. Neuvostoliitto on viimeaikaisen sotilaallisen menestyksensä vuoksi ilmeisesti saanut uutta mahdikkuuta, joka ei salli millään tavalla edes muodollisesti alistua liittolaistensa osittaisenkaan määräysvallan alaiseksi. Päinvastoin Neuvostoliitto ulottaa poliittista toimintaansa tähänastista laajemmalle, mistä on osoituksena diplomaattisen edustuksen lisääminen Lähi-Idän maissa sekä liittoutuneille osoitettu kielto valmistaa maihinnousua Balkanilla, koska se kuuluu Neuvostoliiton intressipiiriin. Tämä kehitys ei toden totta ole meille Venäjän naapurimaille miellyttävä, siitä on Puolan pääministeri Sikorski varmaan saanut hyvin katkeria kokemuksia. Varmaan hän lienee ajatellut, että helpompi ja onnellisempi olisi sittenkin olla Venäjän vihollinen, kuten Suomi, on, kuin sen `ystävä`, kuten hänen johtamansa Lontoossa hallittu Puola nyt on.

Vaikuttaako Venäjän poissaolo heikentävästi liittoutuneiden sotasuunnitelmiin, sitä on suoralta kädeltä vaikea mennä väittämään, niin paljon omilla edellytyksillään sotatoimet niinhyvin Venäjällä kuin lännessäkin suoritetaan. Venäjän ehdoton irtipysyminen toisten liittoutuneiden yrittelemästä yhteisestä sodanjohdosta antaa kuvan bolshevikkien halusta säilyttää riippumattomuutensa sekä sotilaallisesti että ennen kaikkea poliittisesti. Niille amerikkalaisille, jotka puhuvat Atlantin sopimuksesta ja odottavat Venäjän sitä kunnioittavan, on tämä havainto varmaan uusi osoitus, kuinka vähän yhteiset päätökset bolshevikeille merkitsevät. Onko sitten ihme, että me naapurimaat emme ole alunalkaenkaan uskoneet bolshevikkien sanaan.

18.2.1943.