Belgian Leopold.

Britannian imperiumin juutalaissyntyinen pääministeri lordi Beaconsfield on sanonut: kaikki persoonallinen kiinnostaa ihmisiä. Tämä psykologinen ilmiö on mm. aiheena siihen, että juorut ihmisistä ovat ihmisten halukuultavaa, sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Juorun verraton käyttökelpoisuus esim. poliittisena aseena perustuu juuri siihen, että tuontapainen `tiedoitustoiminta` on vaivattomin ja tuloksekkain keino herättää mielenkiintoa ja päästä vaikuttamaan mielipiteenmuodostukseen.

Mutta nyt ei ole aikomus puhua tästä asiasta, vaan eräästä henkilöstä, jonka toiminta on ollut sekä sodan aikana että varsinkin sodan jälkeen koko maailman huomion kohteena. Tarkoitamme Belgian kuningas Leopoldia. Hänen menettelynsä, kun hän itsepäisesti piti kiinni kuninkuudestaan vastoin kansansa suuren osan päättäväistä tahtoa, on monenkin mielestä vaikuttanut varsin käsittämättömältä. Onko kyseessä ollut luonteen syntyperäinen itsepäisyys, oikku, taistelu monarkkisen periaatteen koskemattomuuden puolesta vai mikä muu seikka? Näin perästä päin, kuningaskriisihän on päättynyt, herättää asian persoonallinen puoli enää mielenkiintoa.

Leopoldin itsepäinen menettely saa valaistusta siitä tosiasiasta, että tämä suurin toivein valtaistuimelleen noussut hallitsija on parlamentaarisen demokratian aatteellinen vastustaja. Se on monissa vaiheissa käynyt ilmi, ehkä parhaiten hallituskriisin yhteydessä v. 1939, jolloin hän avoimesti peräänkuulutti puolueista riippumatonta valistuneista, itsenäisistä miehistä muodostettua hallitusta, jonka toiminnalle hän, kuningas, antaisi suunnan. Kuten havaitaan, nuoren kuninkaan mielipiteissä ja toiminnassa esiintyy 1700-luvun valistuneen itsevaltiuden renessanssi. Mutta olisi väärin sanoa, että Leopoldin valtiollinen aatemaailma olisi pelkästään ollut peräisin vuosisatojen takaa. Päinvastoin, hänellä oli hovivaltio-oppineena eräs sotaa edeltäneen ajan johtavia eurooppalaisia sosialisteja, belgialainen senaattori Henri de Man. Tämän poliitikon ja teoreetikon demokraattinen idealismi kulki lähellä diktatuurin ideologiaa: puolueet eivät rappeutuneisuutensa vuoksi eikä lehdistö ostettavuutensa takia voineet rehellisesti edistää kansan todellisia tarpeita. Parlamentarismi ei siinä muodossa, johon se oli Euroopassa kehittynyt, ollut kykenevä siihen liittyvän ahdaskatseisen puoluejuonittelun vuoksi ratkaisemaan kansakunnan suuria elinkysymyksiä. Sen takia - de Man opetti - demokratia oli puhdistettava siihen pesiytyneistä likaisista elementeistä, mikä tapahtuisi, jos valtion päämies ottaisi itselleen puolueiden osan hallituksen muodostamisessa. Tätä de Manin `johdettua demokratiaa` halusi kuningas Leopold maassaan noudattaa. Hän sai kuitenkin alituisesti havaita että puolueiden valta oli suurempi kuin hänen halunsa hallita oman valtiokäsityksensä mukaan, eikä se lämmittänyt hänen mieltään belgialaista puoluejärjestelmään nojaavaa demokratiaa kohtaan.

Näin asennoitunut oman maansa valtiolliseen järjestykseen oli se monarkki, joka 1930-luvun lopulla Hitlerin ulkopoliittisen painostuksen aikana joutui johtamaan maansa kohtaloita. Vähän ennen suursodan alkua Belgia Leopoldin aloitteesta täysin irroittautui ulko- ja sotilaspoliittisesti Englannista ja Ranskasta, ja vielä Saksan hyökättyä Belgiaan Leopold halusi estää maansa yhtymisen englantilais-ranskalaiseen poliittiseen liittoon. On mahdotonta sanoa,  vaikuttiko tähän ehkä aatteellinen myötämielisyys kansallissosialismia kohtaan. Tosiasia kuitenkin on, että de Man oli sodan aikana natsien ja heidän oppiensa kannattaja, jonka vuoksi saa nyt elää maanpaossa Sveitsissä.

Kun Leopold toukokuun 28 päivänä 1940 päätti antautua armeijoineen saksalaisille ja jäädä joukkojensa luokse, toimi hän vastoin hallituksensa tahtoa. Tämä ratkaisu oli alkuna Leopoldin myöhemmille vaikeuksille. Marraskuussa 1940 Leopold teki tunnetun Canossan-matkansa Hitlerin päämajaan ja toivoi saavansa valtiosäännön mukaisen toimintavapauden Belgiassa, mutta Hitler opetti varsin suorasukaisesti hyväuskoiselle kuninkaalle, mikä hänen ja hänen asemassaan olevien hallitsijoiden osa on `uudessa Euroopassa`. Toivioretki sinänsä on aiheuttanut mitä ankarinta arvostelua. Sitä on suuresti lisännyt hänen naimiskauppansa. Se näet vei hänet sellaiseen saksalaismieliseen flaamilaiseen perheeseen, jonka poika on nyt tuomittu vankeuteen yhteistyöstä sodan aikana saksalaisten kanssa.

Koko sodan ajan ja sen päätyttyä on Leopold puolustanut ainoana oikeana perustuslaillisena menettelynä sitä, että hän jäi miehityksen jalkoihin. Belgian pakolaishallitus ei ole ollut hänelle maan laillinen hallitus. Harvinaisen itsepäisesti on tämä kunnon monarkki pitänyt kiinni kruunustaan, ei suinkaan oman itsensä takia - arvattavasti - vaan monarkkisen periaatteen takia. Ja ellei repeämää kristillis-demokraattisessa puolueessa olisi tapahtunut, ei hän olisi luovuttanut valtuuksiaan prinssi Baudouinille korpilakkojen uhan edessä.

Leopoldin menettely on meille ollut käsittämätöntä. Ehkä valtiollisia asioita pohtiva ihminen kuninkaan takana avaa meille näköaloja tähän probleemiin.

Veljenpoika