6.1.1962 Kuopiossa

MAAKUNNALLISET ONGELMAT

POHJOIS-SAVOSSA

Kun eri puolilla valtakuntaa liikkuessaan saapuu sellaisille seuduille, missä väkiluku joko vähenee tai kasvaa vain mitättömässä määrin muuhun maahan verrattuna, tulee aina mieleen ajatus, että tämä ei suinkaan ole mikään itsenäinen ilmiö, vaan hälyttävä oire joistakin taustalla vaikuttavista vakavista syistä. Sillä eihän toki ole luonnollista, että ihmiset ilman muuta hylkäävät kotiseutunsa, mihin he ovat monin sitein jo lapsuudestaan saakka kiintyneet, ja lähtevät uusiin oloihin ja vieraaseen ympäristöön. Syyn tällaiseen menettelyyn täytyy olla tosiaan hyvin pakottava. Useimmissa tapauksissa syy on se, mitä tavallisessa arkikielessä sanotaan leivän saanniksi. Eikä edes leveämmän leivän, sitä haluaisin erityisesti korostaa, vaan yksinkertaisesti mahdollisuuksien etsiminen tavallisen, vaatimattoman toimeentulon saamiseen muualta silloin, kun kotiseutu ei sitä pysty tarjoamaan.

Tällaisiin jatkuvan muuttoliikkeen leimaamiin seutuihin kuuluu myös Pohjois-Savo. Kuvaavaa kehitykselle on, että kun viisivuotiskautena 1951-55 alueen luonnollinen väestönkasvu oli lähes 24 000 henkeä - syntyvyyshän on täällä kuten muuallakin harvaan asutuilla seuduilla ja terveen yksinkertaisissa oloissa suurempaa kuin koko maassa keskimäärin - tästä lisäyksestä muuttoliike vei enemmän kuin puolet. Eikä tilanne ole sen jälkeen lainkaan parantunut, pikemmin päinvastoin, sillä esimerkiksi v. 1960 korkeasta syntyvyydestä huolimatta Kuopion läänin kaikissa kunnissa - kolmea lukuun ottamatta - väkiluku oli vähentynyt. Eivätkö tällaiset oireet tosiaan ole hälyttäviä, jos ajatellaan maakunnan kehitystä hiemankaan pitemmällä tähtäyksellä.

Jatkuvan ja kasvavan muuttoliikkeen tekee näet tulevaa kehitystä ajatellen vielä kipeämmäksi, kuin pelkät kylmät numerot osoittavat, se seikka, että vauraammille seuduille lähtevät ovat tavallisesti juuri parhaaseen työikään varttuneita. Ja vaikka en mielelläni haluaisi punnita ihmisten arvoa vain taloudellisten seikkojen mukaan, täytynee nekin ottaa huomioon tätä siirtymistä arvosteltaessa. Jos jätetään pienemmät puitteet syrjään ja katsotaan asiaa laajemmalti, vaikkapa vain maakunnan kannalta, joudutaan toteamaan, että lasten kasvattaminen ja kouluttaminen aiheuttaa aina tiettyjä uhrauksia ja tiettyjä menoja. Nämä uhraukset ovat tietenkin välttämättömiä, mutta - edelleen pelkässä taloudellisessa ajattelussa pysyäkseni - niiden lasketaan korvautuvan silloin, kun nuoriso täysikäiseksi vartuttuaan puolestaan antaa työpanoksensa kotimaakuntansa hyväksi. Suurimittainen muuttoliike merkitsee kuitenkin sitä, että kustannukset jäävät kotimaakunnan kannettaviksi, mutta työkykyiseen ihmiseen jo sinänsä sisältyvät arvot koituvat muiden ja tavallisesti vauraampien seutujen hyväksi.

Joku saattanee kysyä, mitkä syyt sitten ovat vaikuttamassa tällaiseen jatkuvaan siirtymiseen maakunnasta muualle. Viittasin siihen jo aiemmin ja haluaisin vielä täsmentää vastaukseni: täällä, kuten monilla muillakin seuduilla Suomessa, elinkeinotoiminta ei ole vielä niin paljon kehittynyt, että se pystyisi tarjoamaan työtilaisuuksia kasvavalle väestölle. Pohjois-Savon laajan talousalueen maapinta-alasta on viljeltyä maata vain runsaat 18 % ja metsää taas yli 78 %. Kun yli 2 ha:n suuruisia maatalousyrityksiä alueella on runsaat 23 000, niiden keskimääräiseksi viljelysalaksi tulee vain hieman yli 7 ha. On selvää, että tämänkokoiset tilat eivät pysty elättämään kovinkaan suurta perhettä, ja lasten on siis vartuttuaan siirryttävä muihin ammatteihin. Mutta mihin? Valitsemisen varaa omassa maakunnassa on kovin vähän, kun 75-80 % koko väestöstä saa toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta.

Keskustellessani asiasta lääninne maaherran kanssa hän kiteytti tämän pulmakysymyksen ehkä sen kipeimpään kohtaan. Hän totesi, että maakunnan puuraaka-aineesta yli puolet ui jalostettavaksi muualle ja nuoriso seuraa perässä työtä saadakseen. Siinä ovat lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna tämän pulman syyt. Edes näin metsävaltaisessa maakunnassa pelkät hakkuu-, ajo- ja uittotyöt eivät tarjoa riittävästi työtilaisuuksia kuin vain osaksi vuotta silloin, kun jatkokuljetus- ja jalostusvaiheen tarjoamat työtilaisuudet ovat jo maakunnan ulkopuolella. Tällaisissa olosuhteissa nuorison on tosiaan pakko seurata raaka-ainetta, ellei nyt pelkästään tämän raaka-aineen jalostamisen tarjoamaan työhön, niin kuitenkin seuduille, joiden elinkeinotoiminnan monipuolisuus ja elintason korkeus varsin huomattavassa määrin perustuvat täältä peräisin olevaan puuraaka-aineeseen.

Minun on tässä yhteydessä erittäin mieluisaa antaa kuitenkin pohjoissavolaisille tunnustus siitä, että he eivät ole pysähtyneet kädet ristissä surkuttelemaan asiaintilaa tai odottamaan apua muualta, vaan ovat ryhtyneet omatoimisesti tilannetta parantamaan. Savon Sellu Oy (jonka osakkeiden merkitsijäin luetteloon minäkin olen saanut nimeni mukaan) on juuri sellainen vakaan harkinnan jälkeen perustettu yritys, jota suunniteltaessa on, kuten pitääkin, otettu huomioon maakunnan raaka-ainevarat ja mahdollisuudet niiden hyväksi käyttämiseen mahdollisimman monipuolista hyötyä tuottamaan. Kysymyshän ei ole pelkästään selluloosan valmistamisesta oman maakunnan piirissä omista puista, vaan huomattavasti laajemmalle ulottuvasta vaikutuksesta. Kun maakunnassa tosiaan on parisataa tuhatta hehtaaria huonosti tuottavaa koivumetsää, on tietysti paikallaan, että nämä koivut myös pyritään jalostamaan mahdollisimman pitkälle, kun ne on hakattava pois antamaan tilaa paremmin kannattaville puulajeille.

Vaikka koivuvaltaiset metsät ovatkin Pohjois-Savossa viime aikoina tuntuvasti vähentyneet, on siitä huolimatta vieläkin runsas kolmannes alueen parhaista metsämaista koivun hallussa. Kuvaa varjostaa vielä se, että vaikka koivupuuston kuutiomäärä Pohjois-Savossa on lähes yhtä suuri kuin männyn, järeitä koivurunkoja, siis vaneripuiksi sopivia, on vain noin neljännes mäntyrunkojen määrästä, ja täten alueen koivupuusto muodostuu valtaosalta pinomittaisista puista.

Pelkästään koivun osalta on siis maakunnan metsissä vielä paljon korjaamisen varaa, mutta mahdollisuudet eivät suinkaan lopu tähän. Tutkimusten mukaan on Pohjois-Savon alun toista miljoonaa hehtaaria käsittävistä metsistä vähemmän kuin puolet sellaisia, joiden metsänhoidollinen tila on joko hyvä tai tyydyttävä, mutta neljännes sellaisia, jotka parhaita puita ottava poimintahakkaus on heikontanut, ja vajaa viidennes sellaisia, joissa metsänhoidolliset toimenpiteet ovat viivästyneet tai jotka on levolla parannettava. Lisäksi nykyisessä kunnossaan kehityskelvottomien metsien osuus maakunnan kaikista metsistä on niinkin suuri kuin 14 %.

Puunjalostusteollisuutemme viimeaikaiset tuntuvat laajennukset ovat johtaneet meidät vaaravyöhykkeeseen sikäli, että metsien hakkuut uhkaavat ylittää niiden vuotuisen kasvun. Viime hakkuukaudella kaupalliset hakkuut maassamme yhdessä paikallis- ja kotitarvehakkuiden kanssa nousivat arvioiden mukaan noin 47,5 miljoonaksi kiintokuutiometriksi ja meneillään olevana hakkuukautena kokonaiskertymä tulee vielä ylittämään tämän. Kuitenkin metsien nykyiseen kasvuun perustuva hakkuusuunnite edellyttää tällä vuosikymmenellä vain noin 46-47 miljoonan kiintokuutiometrin suuruisia vuosittaisia kokonaishakkuita. On lisäksi huomattava, että nykyiset hakkuut eivät suinkaan ole jakaantuneet tasaisesti ja metsien kasvua vastaavasti. Oulujokilinjan eteläpuolen metsissä hakkuusuunnite ylitettiin jo 1950-luvulla, ja kysymys puuraaka-aineen riittävyydestä onkin näin ollen pulmallisin juuri maan keski- ja eteläosien kohdalla.

Ilmeisesti metsien tuoton lisääminen on otettava tärkeysjärjestyksessä ensimmäiselle sijalle koko metsätalouttamme ajateltaessa. Alan ammattimiehet toteavat, että vajaatuottoisia alueita metsittämällä, kasvukelpoisia soita ja märkyydestä kärsiviä metsiä ojittamalla, taimistoja ja karistamoita perustamalla ja suorittamalla muita samansuuntaisia toimenpiteitä olisi mahdollista lisätä metsiemme tuottoa niin paljon, että vuosittaisia hakkuumääriä voitaisiin nostaa noin 100 vuoden siirtymiskauden aikana jopa 40 % nykyistä suuremmiksi. Kovin nopeasti nämä toimenpiteet eivät siis vaikuta, mutta meillähän on totuttu siihen, että metsien kanssa puuhailtaessa aika lasketaan toisenlaisina yksikköinä kuin muilla aloilla.

Pohjois-Savossa on metsien tuottavuuden nostamisessa paljon työalaa. Uskonkin, että kun työ saadaan vauhtiin, se tulevaisuudessa koituvan hyödyn lisäksi merkitsee samalla myös uusien työtilaisuuksien aukenemista maakunnan piirissä, mikä onkin hyvin tarpeen, kun ajatellaan takavuosien vaikeata talvityöttömyyttä. Tällainen työ on kuitenkin laaja ja monivaiheinen ja vaatii myös varoja ilmeisesti enemmän kuin yksityiset metsänomistajat siihen voivat sijoittaa. On esimerkiksi todettu, että perusmetsitysten tärkeimmät kohteet täällä Pohjois-Savossa sijaitsevat alueen tuhansilla pientiloilla, joiden metsätulot ovat yleensä vähäiset. Niillä ei näin muodoin ole suuriakaan mahdollisuuksia kiinnittää omasta takaa riittävästi työtä ja pääomia metsänparannustoimenpiteisiin, joiden tulokset ovat korjattavissa vasta myöhemmin. Ilmeiseltä näyttääkin sen vuoksi, että rinnan metsänomistajien omatoimisen metsänhoitotyön kanssa olisikin metsänparannuslain nojalla myönnettävää vuotuista metsänparannustukea lisättävä tällä alueella. Kysymyshän on kuitenkin sijoituksesta, joka ei koidu pelkästään asianomaisen metsänomistajan, vaan myös koko maakunnan ja kansantalouden hyväksi.

Maatalous liittyy tässä maakunnassa metsätalouteen ehkä tiiviimmin kuin muualla maassa. Vuoden 1959 maatalouslaskennan mukaan Pohjois-Savossa oli yhteensä noin 32 000 viljelmää, joista 2 peltohehtaaria tai sitä enemmän käsittäviä oli noin 23 000. Tämä merkitsee sitä, että kaikki viljelmät mukaan luettuna peltoa oli viljelmää kohden noin 5,5 hehtaaria, ja jos otetaan laskuihin mukaan vain yli 2 peltohehtaarin tilat, 7,3 hehtaaria. Metsämaan keskimääräinen suuruus sen sijaan kaikkien viljelmien kohdalla oli jokseenkin tarkkaan 30 hehtaaria ja yli 2 peltohehtaarin tiloilla jopa 38 hehtaaria. Samaan aikaan yli 2 peltohehtaarin tiloilla oli vakinaisesti viljelmillä asuneita viljelijöitä ja heidän perheenjäseniään lähes 113 000 henkeä, mikä merkitsee tämänkokoisilla tiloilla keskimäärin yli 5 henkeä viljelmää kohden. Huomattava on myös, että melkeinpä 80 % viljelmillä asuneista henkilöistä oli sijoittunut tiloille, joiden peltoalan suuruus oli 2-10 hehtaaria. Tämä jos mikään osoittaa, kuinka pienviljelijävaltaista Pohjois-Savon maatalous tosiaan on.

Toinen merkittävä seikka tässä yhteydessä on se, että kun keskimääräisesti Pohjois-Savon viljelmillä oli noin 5 henkeä viljelmää kohden, tämä keskimäärä oli suunnilleen samansuuruinen eri viljelmäkokojen mukaan laaditussa tarkastelussa aina 50 peltohehtaarin luokkaan saakka. Tällaisia keskiarvoja on tietenkin turha tuijottaa liian tarkasti, sillä olosuhteet tilalta toiselle vaihtelevat suurestikin, mutta eräs asia on kuitenkin selvä: alimmissa tilakokoluokissa ei tietenkään jatkuvasti ole mahdollisuuksia saada säällistä toimeentuloa näinkin suurelle perheelle. Samaten nimenomaan pienimpien tilojen kohdalla viljelijäperheiden suuruus merkitsee huomattavan paljon, kun tulee kysymykseen asumisen taso ja asunto-olojen kehittäminen. Ainakin ulkopuolinen helposti saa sellaisen käsityksen, että tässä suhteessa täytyy Pohjois-Savossakin olla vielä paljon korjaamisen aihetta.

Selvää on myös, että maatalouden kannattavuus näin pienillä tiloilla ei voi olla erityisen hyvä, varsinkaan kun otetaan huomioon, kuinka paljon aivan viime vuosina maatalous meillä esimerkiksi on koneistunut. Suuntahan on aivan selvästi sellainen, että ihmistyövoiman suhteellinen osuus tuotannossa on jatkuvasti pienenemässä koneiden käytön yleistyessä. Yhtä selvää on kuitenkin, että pikkutiloilla ajanmukaisen koneistamisen aiheuttamat kustannukset nousevat ylivoimaisiksi tilan tuottoon verrattuna eikä toisaalta koneiden tehokkaan käytön ja niihin sidotun pääoman kuoletuksen kannalta kovin pitkälle mennyt koneistaminen myöskään ole taloudellisesti kannattavaa.

Pohjois-Savon maatalouselinkeino on siis melkoisesti heikommassa kilpailuasemassa muuhun maahan verrattuna. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt maakunnan viljelijäväestöä pyrkimästä kehittämään olojaan. Muutama esimerkki riittänee. Vuosien 1950 ja 1959 välisenä aikana maakunnan peltoala kasvoi noin 23 000 hehtaaria, mikä merkitsi aikaisempaan verrattuna n. 15 %:n lisäystä, samanaikaisesti kun vastaava suhdeluku koko maassa oli vain n. 8. Koko maan keskimääräistä suhdelukua enemmän kasvoi myös nautakarjan lukumäärä, ja tyypillistä tämän maakunnan vilkkaalle kehitykselle oli, että meijereihin toimitetun maidon määrä tänä aikavälinä lähes nelinkertaistui samanaikaisesti kun se koko maassa nousi kaksinkertaiseksi. Yrittämisen halua ei siis maakunnan viljelijäväestöltä ole puuttunut, vaikka jo edellä mainituista syistä mahdollisuudet kannattavan maatalouden harjoittamiseen ovat olleet monessa suhteessa heikommat kuin muualla maassa. Kannattaa myös mainita, että tästä huolimatta edistystä on tapahtunut merkittävästi myös maataloudessa monessakin suhteessa ja nimenomaan aikavälinä 1950--59. Kun esimerkiksi ensiksi mainittuna vuotena keittiön vesijohto oli vain noin kuudella sadasta yli 2 peltohehtaarin tiloilla, vastaava suhdeluku v. 1959 oli jo lähes 24. Navettojen vesijohtojen määrä on sanottuna aikana enemmän kuin kaksinkertaistunut ja likavesiviemärien määrä sataa tilaa kohden hypännyt 9 kappaleesta 34 kappaleeseen.

Tällaiset parannukset, joiden aikaansaamisessa maakunnan emäntäväellä ilmeisesti on ollut oma ja oikeutettu panoksensa, merkitsevät sitä, että vesihuollon uusiminen on muodostunut melko huomattavaksi menoeräksi maatilojen peruskorjauksissa. Tämä on kuitenkin sikäli hyvä, että kun tällaiset välttämättömät uudistukset, jotka liittyvät lähinnä kotitalouden piiriin, on saatu alta pois, ne eivät enää ole rasittamassa seuraavina vuosina. Lähinnä edessä olevaa 20-vuotiskautta ajatellen maatalouden peruskorjausten suuruudeksi Pohjois-Savossa on laskettu kokonaista 55 miljardia markkaa, ja suurimman osan niistä ilmeisesti tulevat viemään asuin-, kotieläin- ja varastoimisrakennusten uusiminen sekä salaojitus, joihin yhteensä on arvioitu tarvittavan noin puolet koko peruskorjaussummasta.

Ne uudistuksia ja mahdollisuuksia koskevat luvut, mitä edellä olen esittänyt niin metsä- kuin maatalouden kohdalla, saattavat kuitenkin antaa jopa liiankin valoisan kuvan tämän maakunnan oloista. Minun lieneekin syytä palata uudelleen siihen, mistä aloitin, toisin sanoen niihin syihin, jotka ovat aiheuttaneet jatkuvan muuttoliikkeen maakunnasta. Maa- ja metsätalous eivät näet meidän maassamme ole niitä elinkeinoja, joilla vuollaan kultaa, vaan niistä saatu ansio jää yleensä pienemmäksi kuin muista elinkeinoista saatujen tulojen.

Alussa jo totesin, että Pohjois Savon väestöstä noin 75-80 % saa toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta. Tämä merkitsee sitä, että näiden kahden elinkeinon osuus kaikista elinkeinoista on Pohjois-Savossa suhteellisesti kaksi kertaa suurempi kuin koko maassa. Tällaista taustaa vasten katsottuna on myös varsin ymmärrettävää, että fyysisten tulonsaajien tulot Pohjois-Savon talousalueella ovat jatkuvasti aivan luettelon alareunassa, jos vertailukohtana pidetään keskimääräisiä tuloja koko maassa. Joitakin vuosia sitten suoritettiin asiasta tutkimus, ja jos fyysisten henkilöiden tulotasoa koko maassa merkitään luvulla 100, Pohjois-Savossa yllettiin vain suhdelukuun 76; täällä oli tulotaso toisin sanoen noin neljännestä matalampi kuin koko maassa keskimäärin. Alle tämän suhdeluvun jäivät suoritetussa alueittaisessa vertailussa vain Keski-Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala; ero tähän maakuntaan verrattuna oli kuitenkin varsin pieni.

Eräänä tärkeänä syynä siihen, että jotkin seudut maassamme ovat tällä tavalla jääneet toisia huonompaan asemaan, on se, että näillä alueilla on aikaisemmassa vaiheessa kerta kaikkiaan lyöty laimin yhteiskunnallisten ja taloudellisten perusedellytysten luominen; huomio on kiinnitetty suhteettoman suuressa määrin rintamaiden olojen kehittämiseen. Sitä mukaa kuin on alettu tunnustaa myös syrjäisempien seutujen merkitys koko kansamme elämässä, niin henkisessä kuin aineellisessakin, on myös julkisen vallan taholta alettu yhä kasvavassa määrin kiinnittää huomiota aikaisempien laiminlyöntien korjaamiseen. Tietenkään ei jo vuosikymmenien takaisten tekemättä jättämisten seurauksia voida korjata vuodessa tai parissa. Siitä huolimatta täytynee jokaisen myöntää, että juuri tällaisten yleisten epäkohtien osalta, joiden korjaamisesta julkisella vallalla tietenkin on suurin vastuu, parannuksia on saatu aikaan huomattavassa määrin.

Harvaan asutuilla seuduilla tietenkin kulkuyhteyksien parantamisella on ensiarvoinen sijansa. Vuosien 1950 ja 1959 välisenä aikana rakennettiin tai parannettiin maanteitä Kuopion läänissä 315 kilometriä ja pelkästään v:n 1960 aikana noin 95 kilometriä. Tällöin on erityisesti kiinnitetty huomiota valtatie n:o 5:een liittyvien maantieyhteyksien parantamiseen, samalla kun on otettu huomioon eräiden kirkonkylien asemakaavoitettujen alueiden teiden kunnostaminen. Päätiet maakunnassa lienevätkin yleensä hyvässä kunnossa.

Ne eivät tietenkään vielä riitä lisääntyvän liikenteen pulmia ratkaisemaan maakunnassa, missä pitkät välimatkat ovat tavallisia ja missä paikallisten teiden merkitys on vastaavasti suurempi. Niiden kunnossa on edelleen paljon toivomisen varaa. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kunnat ovat köyhiä ja veroäyri niissä muutenkin korkea, joten teiden kunnostamiseen myönnettävät määrärahat ovat pysyneet vaatimattomina. Juuri paikallisteiden kunnon parantamiseen tarvittaisiin valtion apua aikaisempaa suuremmassa määrässä, koska nykyisellä avustusvauhdilla kestäisi ainakin 50 vuotta, ennen kuin tieolot tältäkin osin olisivat tyydyttävät. Valtion pitäisi toisin sanoen osallistua tierasituksen kantamiseen köyhien kuntien kohdalla nykyistä enemmän. Myös verontasaus kunnallisella puolella pitäisi ottaa todella vakavasti harkittavaksi.

Näihin liikennekysymyksiin liittyy olennaisesti myös rautatielaitoksen kehittäminen. Pohjois-Savon kohdalla rataverkkoa on v:sta 1938 lisätty kaikkiaan 91 kilometriä, mistä viiden viime vuoden osalle tulee 43 kilometriä. Kun kuitenkin maakunnassa paraikaa ovat tutkittavina mahdollisuudet kaivannaisteollisuuden laajentamiseen paikallisia löydöksiä hyväksi käyttäen - hyvänä esimerkkinä tästä on Siilinjärven apatiittiesiintymä, joka on neljäs laatuaan maailmassa - näistä saatavien tuotteiden markkinoiminen luonnollisesti edellyttää kuljetusyhteyksien parantamista. Mikäli kuljetukset halutaan hoitaa rautateitse, Juankosken rataa olisi ilmeisesti jatkettava Karjalan rataan saakka, tai sitten, jos maantiekuljetukset katsotaan paremmiksi, olisi saatava aikaan riittävästi kestopäällysteistä tietä, jotta tuotteet voitaisiin siirtää edelleen rautateitse kuljetettavaksi.

Myös kysymys Saimaan kanavan käyttöön saamisesta ja sen uusimisesta nykyaikaisia vaatimuksia vastaavaksi koskee huomattavan läheisesti Pohjois-Savon taloutta. Periaatteellisesta ratkaisusta huolimatta ajatuksen toteuttamisessa on ilmennyt eräitä viivästyttäviä tekijöitä, joista kuitenkin uskoisin selviydyttävän. Asia on siksi suuri, että sen hoitamisessa on mieluummin edettävä varovaisesti kuin liikaa kiirettä pitäen, vaikka pohjoissavolaiset - tiedän sen varsin hyvin - eivät olekaan tyytyväisiä siihen, että kanavasuunnitelmat on ainakin toistaiseksi tehty vain Varkauteen saakka, kun heidän mielestään ne olisi ulotettava ainakin Kuopioon, mutta mieluimmin aina Iisalmeen saakka.

Pelkkä aineellinen kehitys ei kuitenkaan riitä olojen ja elinmahdollisuuksien pitkäjännitteiseen parantamiseen nykyisenä aikana, jolloin tekniikka jatkuvasti kehittyy ja uusia koneita ja menettelytapoja otetaan käytäntöön kaikillakin elinkeinoelämän aloilla. Tällaisessa vaiheessa vaaditaan myös entistä tehokkaampaa koulutusta, niin kansa- ja oppikoulujen piirissä kuin myös ammatillisilla aloilla. Myös tässä suhteessa on Pohjois-Savossa ollut todettavissa huomattavaa edistystä. Uusia kansakouluja on viimeksi kuluneena kymmenvuotiskautena perustettu 124 ja oppilasmäärä niissä on lisääntynyt pyöreästi 20 000:lla. Oppikoulujen kohdalla kehitys on ollut suhteellisesti vieläkin nopeampaa, ja samaten on vapaan kansansivistystyön alalla menty tasaisesti eteenpäin; viimeksi on tällä opintosaralla perustettu Iisalmen kansalaisopisto v. 1960.

Ehkä vieläkin merkittävämpää nimenomaan maakunnan taloudellisen kehityksen kannalta on eriasteisen ammattiopetuksen laajeneminen, mikä etenkin uusien suurien ikäluokkien työhön sijoittamista ajatellen on koko maassakin eräs ensiarvoinen koulutuskysymys. Jo viime vuosisadan puolella toimintansa aloittaneen Kuopion teknillisen oppilaitoksen laajeneminen on tästä hyvänä esimerkkinä. Tänä vuonna teknillisen koulun puolella on toiminnassa koneenrakentamisen, talonrakentamisen sekä tie- ja vesirakentamisen opintosuunnat, ja kun koulussa ennen sotia oppilasmäärä oli hieman toista sataa, se viime vuonna oli noussut yli 350:n ja tulee -- sen jälkeen, kun suunnitellut laajennukset on saatu toteutetuksi -- olemaan v. 1965 noin 540. Teknillisen opiston laajentamissuunnitelmat ovat vieläkin mittavammat, sillä kun opiston talo- sekä tie- ja vesirakentamisen linjoilla oli viime vuonna 59 oppilasta, oppilasmäärä lasketaan v:een 1965 mennessä voitavan nostaa ainakin 360 oppilaaseen saakka. Tällöin olisi oppilaitoksessa kaikkiaan 900 oppilaspaikkaa.

Vastaavasti on kehittynyt myös kaupallinen opetus. Vuonna 1887 aloitti toimintansa Kuopion kaksivuotinen kauppakoulu ja siihen liitettiin v. 1926 kauppaopisto-osasto ja edelleen v. 1947 ylioppilasluokka. Kaupallisen opetuksen tarve on kuitenkin edelleen suuri ja niinpä kauppaoppilaitoksen v. 1956 valmistuneeseen koulutaloon suunnitellaan jo lisätiloja, joiden pitäisi valmistua ensi vuonna. Vuonna 1959 perustettiin myös Iisalmeen kauppakoulu, joka toimii kouluhuoneistoksi korjatussa entisessä sairaalarakennuksessa. Näiden oppilaitosten kauppakoululinjalla oli viime lukuvuonna yhteensä 224 oppilasta, mikä merkitsee määrän kaksinkertaistumista kymmentä vuotta aikaisempaan ajankohtaan verrattuna, kuten muuten kauppaopistoidenkin kohdalla on laita. Myös tällä alalla on oppilasmahdollisuuksien laajentaminen kipeän tarpeen vaatima ja suunnitelmien mukaan tulisikin lukuvuonna 1965--66 eriasteisissa kaupallisissa oppilaitoksissa olemaan oppilaspaikkoja yhteensä 980, kun vastaava luku lukuvuonna 1950--51 oli vain 258. Tämän lisäksi on huomattava, että lähellä Pohjois-Savon talousalueen rajaa on Varkaudessa kauppaoppilaitos koulu- ja opisto-osastoineen, joihin on ollut pyrkijöitä myös tältä alueelta.

Myös alemman ammattiopetuksen kohdalla on ollut todettavissa melkoista edistymistä. Vuonna 1957 kuntainliiton omistukseen siirtyneessä ja silloin Pohjois-Savon ammattioppilaitokseksi uudestaan ristityssä entisessä Kuopion ammattioppilaitoksessa oli viime vuonna jo metallityö-, koneenkorjaus-, sähkö-, puutyö-, maalaus-, rakennus-, ompelu-, ravintotalous- ja kähertäjäosasto ja sen oppilasmäärä oli n. 500. Vuoteen 1965 mennessä tulee myös Iisalmeen perustettavaksi ammattikoulu, ja tällöin onkin maakunnassa jo mahdollisuus antaa ammattiopetusta lähes 900 nuorelle.

Eriasteisen ammatillisen koulutuksen laajenemisella ja monipuolistumisella on kahdessakin suhteessa tärkeä merkitys. Ensiksikin jo kouluiässä saatu ammatillinen pohja helpottaa tuntuvasti työmarkkinoille astuvien nuorten mahdollisuuksia saada itselleen kunnollinen työpaikka ja toiseksi se on myös eräs edellytys sille, että maakunnan talouselämän rakennetta voidaan monipuolistaa nykyisestä, koska teollisilla tuotannonaloilla nykyisin vaaditaan kaikissakin portaissa tietty vähimmäisammattitaito.

Olen edellä viipynyt varsin pitkään Pohjois-Savon oloja kosketellessani niissä varjopuolissa, mitkä täällä ovat taloudellista ja muutakin kehitystä olleet haittaamassa. Mutta vaikka tulotaso täällä, kuten jo tuli mainituksi, on alhaisimpia koko maassa, maakunnassa on suomalaiseen sitkeyteen turvaten pyritty köyhyyttä vastustamaan. Ei tarvitse muuta kuin vaikkapa vain vilkaista säästöpankkien talletusten kehitystä täällä ja verrata sitä koko maan lukuihin, kun tästä vakuuttui. Jos v:n 1950 päättyessä ollutta talletuskantaa merkitään luvulla 100, vastaava luku v:n 1960 lopussa oli 460, eli jo hieman suurempi kuin vastaava vertausluku koko maan osalta, ja viime syyskuuhun mennessä Pohjois-Savossa oli päästy jo vertailulukuun 502. Kun säästötilien lukumäärä samanaikaisesti on noussut tuntuvasti enemmän kuin koko maassa keskimäärin, tämän kai voi katsoa metkitsevän sitä, että säästämisharrastus on täällä jatkuvasti laajentunut. Nähtävästi täällä on ymmärretty se vanha suomalainen totuus, että hyvinvointi ei niinkään riipu suurista tuloista kuin pienistä menoista.

Uskonkin, että kun maakunnassa omatoimista yrittämistä edelleen sitkeästi jatketaan samalla tavalla kuin tähänkin saakka ja julkinen valta mahdollisuuksiensa mukaan omalla sektorillaan pyrkii luomaan edellytyksiä niin yhteiskunnalliselle kuin taloudellisellekin kehitykselle, ennen pitkää myös Pohjois-Savo saavuttaa sen asteen, jolloin sen koko asujamistolle voidaan tarjota toimeentulomahdollisuudet oman maakunnan piirissä eikä niitä enää tarvitse lähteä etsimään muualta.