Puolueen puheenjohtajat puntarissa.

Politiikan tekeminen Suomessa on viime aikoina muuttunut siihen määrään kiihkeäksi ja keskitetyksi, että puolueiden puheenjohtajien merkitys ja asema on saanut entistä huomattavasti korkeamman arvosijan poliittisessa elämässämme. Takana ovat ne ajat, jolloin puolueiden puheenjohtajiksi valittiin vaarattomia, harmittomia, värittömiä hyvänahkoja, ns. kunnian miehiä, joiden selän takana puoluesihteerit ja muut politiikan ammattimiehet saivat rauhassa hoidella puolueelle tärkeitä toimiaan.

Tällaisia puheenjohtajia olivat mm. kokoomuksen Pekka Pennanen, maalaisliiton P.V. Heikkinen ja V.J. Sukselainen, ruotsalaisten L.E. Taxell ynnä sos.dem. puolueen Kaarlo Harvala. Ainoa tapaus laatuan oli 1930-luvulla J.K. Paasikiven lyhyt pistäytyminen kokoomuspuolueen johdossa, jotta täydellinen pesäero fascistiseen (sopiikohan tämä ajankohtaiseksi otettu nimitys tähän yhteyteen?) IKL:ään saataisiin aikaan. Poikkeuksellinen siirto oli todella välttämätön, sillä niin hilkulla oli koko puolueen luisuminen IKL:n jalansijoille.

Nyt on asianlaita toinen. Puolueet ovat valinneet puheenjohtajikseen miehiä, jotka voivat henkilönsä ja ilmeisesti tunnetun linjansa perusteella antaa imagon, kuvan, puolueen omaksumasta ja ajamasta politiikasta. Mutta tämä taas on johtanut siihen, että puheenjohtaja on keskeisessä asemassa, kun puolue määrää yleislinjansa ja sitä seuraten tekee ratkaisujaan. Tästä tietenkin myös seuraa, että juuri puheenjohtaja saa kantaa henkilökohtaisen vastuun puolueen noudattamasta politiikasta.

Puolueiden puheenjohtajat siis joutuvat ensi kädessä vastaamaan puolueidensa päätöksistä ja teoista. Heihin kohdistuu sekä omien että vastustajien arvostelu ja kiitos. Olisi väärin sanoa, että omat kiittävät ja vastustajat arvostelevat. Niin yksinkertaista ei politiikka toki ole. Kaikki samoin ajattelevat - kuten tavataan sanoa - eivät ole samaa mieltä puolueensa päätöksistä, mistä on seurauksena joskus rajut ja repivät ristiriidat puolueen sisällä. Lisäksi on otettava varteen se inhimillinen seikka, että kaikki samoin ajattelevat eivät suhtaudu samalla tavalla johdossa olevan tai olevien pärstäkertoimeen.

On lähdettävä siitä, että ns. suuren yleisön suhtautuminen puolueisiin rakentuu nykyään suuressa määrin puolueiden puheenjohtajien henkilön mukaan. Puolueista saatu imago riippuu puheenjohtajan imagosta, itsestään antamasta kuvasta. Puolueista saatu imago riippuu puheenjohtajan imagosta, itsestään antamasta kuvasta. Puolueiden sisällä tilanne on hieman toinen. Ei ole meillä puoluetta, jossa ei olisi erimielisyyksiä joko suuntaan tai henkilöön liittyvien seikkojen takia. Nämä ristiriidat puolueiden sisällä yleensä keskittyvät puheenjohtajan henkilöön. Hänen näet täytyy tunnustaa väriä puolueensisäisissä mielipide-eroissa ja hänen asemansa puolueen johtohahmona keskittää riidat hänen henkilönsä ympärille. Tässä suhteessa on ideaalisen aseman hankkinut itselleen Vennamo. Hänen paikkansa on puolueensa puheenjohtajana ym. varma: hän päättää, hänen varpailleen ei astuta.

Toinen turvallisessa asemassa oleva on Rafael Paasio. Häntä ei paljon nähdä eikä kuulla. Mutta hän on puolueensa täysitoiminen johtaja, tosiasiassa sekä puheenjohtaja että puoluesihteeri. Tietenkin sos.dem. puolueessa on oikeistonsa, keskustansa ja vasemmistonsa, mutta Paasio on kyennyt antamaan itsestään sen kuvan, että hän on näiden ryhmittymien yläpuolella. Pahin uhka puolueen ns. virallista linjaa vastaan tuli "pälkäneläisten" vasemmistosiiven taholta, mutta tämä ryhmä on äskettäin vapaaehtoisesti ja julkisesti ilmoittanut vainajuudestaan.

Keskustapuolueen puheenjohtajan Virolaisen ympärillä sanotaan olevan puolueensisäistä kiehuntaa. Kun ao. henkilö on 60-vuotispäivänsä tiimoilta ollut viikko- ja sanomalehtien suosittu merkkihenkilö, olisi väärin näihin samoihin aikoihin ryhtyä parin tunnetun kepulaisnimen johdatuksella analysoimaan puheenjohtajan asemaa.

Kokoomuksen Holkeri on tyyppitapaus puheenjohtajasta, jonka nimestä puolueen sisällä ja ulkopuolella on tullut kiitoksen ja kirouksen kohde. Mielipiteiden hajonta on ollut niin suuri, että se on johtanut puolueen rikkimenoon. Mutta on syytä muistaa, että Holkeri ei olisi sitä kyennyt estämään millään myönnytyksillä. Ensiksikin, tehtyä ei saa tekemättömäksi ja presidenttiä koskevan poikkeuslain tuomitseminen perästä päin olisi ollut hyödytön ja sen ohella tyylitön mielenosoitus, ilman tehokkaan katumuksen voimaa. Sitäpaitsi, varsinainen toimeksipaneva voimamies kokoomuksen korvaamattomana hajoittajana oli ruotsalaisten Ehrnrooth. Hänelle ei Holkeri olisi missään vaiheessa voinut mitään.

Puolueen hajaantuminen on tehnyt Holkerin aseman arkaluontoiseksi. Sisäiset vastakohtaisuudet ovat kasvaneet. Puolueen nuoret ovat Holkeriakin selvemmin ns. virallisen politiikan takana. Mutta puolueeseen jääneet julkisesti eriseuraiset tekevät tasapainoilevankin puheenjohtajan elämän tukalaksi.

Eniten ovat nimenomaan sisäiset viimat tuivertaneet SKP:n puheenjohtajan Aarne Saarisen vaiheilla. Tämän asian ymmärtämiseksi on paikallaan tutustua Saarisen tuoreeseen puhekokoelmaan "Yhteistyön viitat ja karikot!". Kirjan nimen antaja lienee yhteistyöllä lähinnä tarkoittanut työväenpuolueiden yhteistyötä. Mutta mielenkiintoisinta ovat kirjaan sisältyvät SKP:n eri ryhmittymien suhtautumista yhteistyöhön koskevat kannanotot.

Kun puhekokoelmaa tarkastellaan tältä pohjalta, niin viitat osoittavat sitä reittiä, jonka SKP:n enemmistön on kulkenut ja aikoo kulkea. Karikoilla taas määritellään ne vaarapaikat, joille SKP:n sinisalolainen vähemmistö on koettanut ja koettaa kommunistisen puolueen johdattaa.

Viittoja esitellessään Saarinen ilmeisellä mielihyvällä lainaa monessakin yhteydessä Lenininä korostaessaan kompromissien tärkeyttä tietyissä olosuhteissa. "Taito tehdä kompromisejä ja välttämättömiä myönnytyksiä on tärkeä ehto työväenpuolueelle, joka haluaa järjestää luokka-asemaltaan erilaisten voimien yhteistyötä. V.J. Lenin piti tätä taitoa ehdottoman välttämättömänä työväenluokan tietoiselle etujoukolle. - - - Joka ei tätä ole käsittänyt - Lenin kirjoitti - hän ei ole käsittänyt hituistakaan marxilaisuudesta eikä tieteellisestä, nykyaikaisesta sosialismista yleensä."

SKP:n vähemmistöä tarkoittaa Saarinen tuomitessaan ne, joilla on ohjelmana kaikki tai ei mitään. Verrattoman tuen Saarinen on kannalleen löytänyt neuvostoliittolaisen professori Leibsonin suomeksi ilmestyneestä teoksesta, jossa mm. sanotaan: "Päättävinä sosialistisen voiton puolesta taistelijoina kommunisteille on vieras `kaikki tai ei mitään` -periaate. Leibson katsoo, että maximaalisten, mahdollisimman pitkälle menevien vaatimusten esittäminen on esteenä laajojen kansankerrosten poliittiselle yhteistyölle."

Kaikkeen tähän vedoten Saarinen viime marraskuussa Porissa pitämässään puheessa esittää ikäänkuin vastaansanomattomana loppupäätelmänä: "On niitä joilla on maximaaliset tavoitteet, kaikki tai ei mitään, ja niitä, jotka lähtevät siitä, että yhteistyö voidaan rakentaa vain molemminpuolisten myönnytysten ja kompromissien pohjalta, lukuunottamatta aatteellisia ja työväenluokan etuja vastaan suuntautuvia kompromisseja, johon tietenkään kukaan kommunisti ei voi suostua."

Tällaiset ovat ne puitteet, joiden sisällä SKP:n puheenjohtaja näistä asemista lähtien taistelee paikastaan.

*

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean kokouksessa 22. päivänä helmikuuta 1918 - näin kertoo historia - oli esillä sisäisiä riitoja aiheuttanut kysymys, että Venäjä ottaisi vastaan ulkoapäin aineellista apua. Ennen päätöksentekoa Lenin esitti kantanaan: "minä äänestän sen puolesta, että otetaan vastaan perunoita ja aseita englantilais-ranskalaisen imperialismin bandiiteilta."