H. M. 86 §.

Kansa ja epäkansallinen virkamiehistö, siinä kaksi vastakohtaa, jotka ovat painaneet leimansa elämään Suomenniemellä aina siitä ajasta lähtien, jolloin Ruotsi saattoi tämän maan valtansa alle. Vuosisatoja ovat meren takaa lähetetyt virkamiehet taikka heidän jälkeläisensä johtaneet tämän maan asioita, ja milloin joku oman kansan keskuudesta noussut mies on päässyt osalliseksi korkeammasta sivistyksestä ja siten alemmille tai ylemmille virkapaikoille, hän - tai viimeistään hänen jälkeläisensä - on kieltänyt syntyperänsä ja muuttunut virkansa mukana vierasnimiseksi ja -mieliseksi. Näitä hengeltään ja kieleltään kansalle vieraita on riittänyt alemmiksikin virkamiehiksi suomalaisen kansan keskuuteen, he ovat vertojaan hakevan mielivaltaisella menettelyllään, vieraina kansan tarpeille ja vihamielisinä kansan pyrkimyksille saaneet suomalaisen kansan veriin syöpymään vihan virkamiehiä vastaan, herravihan, joka on suuntautunut erotuksettomasti koko sivistyneistöön. Vaikkakin viime vuosina tuo herraviha on kansanvaltaisen kehityksen mukana huomattavasti vähentynyt, se kuitenkin yhä vielä - eräissä seuduin varsin voimakkaanakin - elää suomalaisen talonpoikaisväestön keskuudessa.

Valtioelämämme terve kehitys vaatii, että maan väestön eri piirien kesken saadaan syntymään hyvät, luottamukselliset suhteet. Se vaatii, että talonpoikaisväestön mielistä saadaan kitketyksi pois vuosisatojen mittaan kehittynyt epäluulo sivistyneistöä kohtaan. Mutta kaiken tämän edellytyksenä, välttämättömänä edellytyksenä on, että ne sivistyneistön edustajat, jotka kansan keskuudessa työskentelevät, ovat kansallisesti heränneitä, suomalaisesti ajattelevia ja toimivia virkamiehiä. Yhä vieläkin on maaseudulla satoja virkamiehiä, jotka joutuvat jokapäiväiseen kosketukseen suomalaisen kansan kanssa, mutta jotka ovat kieleltään, ajatustavaltaan, harrastuksiltaan ja koko hengeltään vieraita sille kansalle, jota heidän tulisi virkamiehinä palvella. Ei ole harvinaista meidän päivinämmekään sellaiset tapaukset, että Suomen valtion virkamies julkisesti ilmoittaa halveksivansa suomalaista väestöä. Ja tällaisen asiaintilan annetaan vastatoimenpiteittä jatkaa. Nykyisten lakien mukaan ei virkanimityksissä kiinnitetä lainkaan huomiota siihen seikkaan, onko nimitettävä todellakin sopiva virkamieheksi suomalaisen kansan keskuuteen. Niinpä ovatkin varsin tavallisia sellaiset ilmiöt, että supisuomalaisella paikkakunnalla on koko virkamiehistö mielenlaadultaan kiihkoruotsalaista. Kihlakunnantuomarina saattaa sisä-Suomessa olla mies, jonka suomenkielentaitokin voi olla vähemmän hyvä, mies, jonka kaikki apulaiset ovat Helsingin ruotsalaisia. Täydellisesti vieraina kansan ajatustavoille ja tottumuksille tuollaiset ruotsalaisen yläluokan keskuudesta lähteneet miehet eivät voi esim. tuomareina syventyä ratkaistavikseen joutuviin asioihin sillä ennakkoluulottomuudella ja ymmärryksellä, jota heidän korkea tehtävänsä vaatisi. Ja vähäinenkin asiallisten vaatimus, joka sivuaa kielikysymystä, saa tuomarin puolittain vihamieliseksi vaatimuksen esittäjää kohtaan. Ei ole tällaisissa oloissa mahdotonta, jos tuomioitten oikeudenmukaisuus joutuu vaaranalaiseksi.

Se kansanvaltaisuus, joka on valtioelämämme perustus, vaatii loppuun asti ajateltuna, että kansaa varten asetettu virkamiehistö on todella osa tästä kansasta, hengeltään ja toiminnaltaan suomalainen kuten kansa, jolta se saa toimeentulonsa. Kansanvaltaisuudelle on vierasta sellainen olotila, joka Suomessa nykyään on vallalla. Täällähän ei vain suvaita toiskielistä virkamiehistöä, vaan sellaisen jatkuvaa olemassaoloa edistetäänkin. Täten edistetään myöskin sitä kansan yhtenäisyyden kannalta valitettavaa asiaintilaa, että virkamiehistö muodostuu omaksi rajoitetuksi luokaksi, joka ei ota osaa maaseudun väestön harrastuksiin, ei aseta taitoaan ja oppiaan kansan käytettäväksi, kansan hyödyksi, milloin sitä kaivattaisiin. Täten säilytetään edelleenkin se kuilu, joka virkamiehistön ja kansan välille on syntynyt. Kansanvaltaisuuden nimessä tämänsuuntaisesta kehityksestä on tehtävä pikainen loppu.

Virkamieskuntamme on suomalaistutettava. Se on tehtävä kieleltään ja mieleltään suomalaiseksi. Ruotsalaisten virkamiesten vahingollisesta vaikutuksesta on vapauduttava.

Tämä käy parhaiten päinsä pienellä lainsäädännöllisellä toimenpiteellä. Perustuslakiimme on saatava lisäys, joka tietää periaatetta, että suomenkieliselle virka-alueelle saadaan nimittää vain suomenkielisiä virkamiehiä. Alote tällaiseksi lainsäädännölliseksi toimenpiteeksi on jo tehtykin. Näillä valtiopäivillä jätti edustaja  E. M.  T a r k k a n e n  19 muun maalaisliittolaisen kansanedustajan kanssa allekirjoittamansa lakialotteen hallitusmuodon 86 §:n muuttamisesta eduskunnalle. Kun H. M. 86 § tähän asti on kuulunut: "Yleiset ylennysperusteet valtionvirkoihin ovat taito, kyky ja koeteltu kansalaiskunto", niin ehdotetaan se muutettavaksi seuraavansisältöiseksi: "Yleiset nimitys- ja ylennysperusteet valtionvirkoihin ovat taito, kyky ja koeteltu kansalaiskunto. S i i t ä ,  m i n k ä l a i s i l l a   e d e l l y t y k s i l l ä   j o h o n k i n   v i r k a a n   v o i d a a n   n i m i t t ä ä   m u u   k u i n   v i r k a - a l u e e n   v ä e s t ö n   t a i   s e n   e n e m m i s t ö n   k i e l i n e n   h e n k i l ö ,   s ä ä d e t ä ä n   l a i l l a ."

Tässä on kyseessä ainoastaan periaatekysymyksen ratkaisu. Myöhemmän ajan tehtäväksi jää yksityiskohtaisten lainsäännösten laatiminen, kunhan vain saadaan hyväksytyksi periaate, että määrätyn virka-alueen virkamiehen tulee olla alueen väestön tai sen enemmistön kielinen. Vaikkakin käsite: väestön tai sen enemmistön kielinen, onkin tähänastisessa lainsäädännössämme tuntematon, ei liene vaikeata sitä saada täsmällisesti määritellyksi.

Toivottavaa olisi, että yllämainittu ehdotus saisi eduskunnan hyväksymisen. Suomalaisuuden ja kansanvaltaisuuden kannalta katsoen sen hyväksyminen on välttämättömyys.