Suomen taloudellinen kehitys ja ulkopoliittinen asema rauhan vuosina 1945-1951

URHO KEKKONEN

Otteita esitelmästä Tukholmassa  

28/4 1952

Parhaillaan elettävän ajan sijoittaminen tiettyyn historialliseen kauteen on vaikea tehtävä, sillä nykyisen kiihkeän elämänrytmin ja nopeasti muuttuvien tilanteiden vuoksi erehtymisen vaara on suuri. Jos tarkastelemme asiaa esim. Suomen kohdalta, on mahdotonta sanoa, onko Suomen nykyhetki käsitettävä loppuakordeiksi siinä kovasävyisessä sinfoniassa, jonka viime vuosilta tunnemme, onko se ehkä turhaa optimismia herättelevä välisoitto vai onko se alkusoitto historiamme uudelle valoisalle kaudelle, sellaiseksi kuin me sen aavistelemme ja toivomme kehittyvän. Joka tapauksessa Suomi elää parhaillaan varsin erikoisluontoista vaihetta, jonka selvittely saattaa herättää mielenkiintoa nimenomaan meille läheisessä naapurimaassa Ruotsissa.

  Jos aluksi tarkastelemme maamme nykyhetken taloudellista kehitysvaihetta, on sen taustaksi syytä esittää eräitä yleisesti tunnettuja tietoja tilanteesta välirauhan jälkeen syksyllä 1944. Olimme menettäneet suuret maa-alueet ja niihin liittyvät taloudelliset arvot - noin 12 % maan koko varallisuudesta ja tuotantovoimista. Pohjois-Suomi oli saksalaisten joukkojen hävittämä poltetun maan hirvittävän taktiikan mukaan. Teollisuus oli kuuden vuoden ylipaineen kuluttama, sen raaka-ainevarastot oli syöty loppuun. Maatalous oli sodan oloissa rappeutunut, pellot olivat tuottamattomassa kunnossa, kotieläinkanta oli vähentynyt ja määrältään riittämätön konekanta oli kulunutta. Maakuljetuksista huolehtimassa oli kourallinen loppuunajettuja, puukaasukäyttöisiä autoja, joista puuttuivat varaosat. Rautatiet olivat menettäneet alueluovutuksessa 1/5 pituudestaan ja runsaasti saman verran liikkuvasta kalustostaan. Suurella vaivannäöllä ja huolella hankitusta kauppalaivastosta oli jäljellä 1/3, sekin yleensä vanhan tonnistomme vanhin osa. Erityisen raskaana tuntui maan voimalaitoksia kohdannut 20 % menetys. Tämän kaiken traagillisena taustana oli se, että maa oli menettänyt kaatuneina arviolta 10 % nuoremmista ja samalla työkykyisimmistä ikäluokista.

  Tämä oli lähtökohtana, kun maan piti lähteä taittamaan edessä olevaa taivalta, joka ei ollut vaikea vain sen vuoksi, että sodan hävitykset oli korjattava ja puolimiljoonaiselle siirtoväelle luotava elämisen mahdollisuudet, vaan myös siksi, että määrätyssä lyhyessä ajassa oli suoritettava raskaat sotakorvaukset. Niiden kokonaismäärä nousi alkuvuosina noin 6 1/2 % kansantulosta. Vaikka tämä luku ei sellaisenaan kenties vaikuta kovin korkealta, on huomattava, että sotakorvausten suorittaminen edellytti uusien, maan oloissa varsin suurten teollisuuslaitosten rakentamista. Sotakorvaus rasitti täten kaksinkertaisella voimalla kulutustasoamme, sillä meidän piti juoksevasta työntuloksesta suorittaa sekä sotakorvaukset että investoinnit, jotka merkitsivät esim. konepaja-, laivanrakennus- ja kaapeliteollisuuden tuotantotehon kaksinkertaistamista. On helppo käsittää, kuinka pienet mahdollisuutemme olivat esim. w. 1945-47 ostaa ulkomailta kulutustavaroita, kun vientivolyymi oli 18-64 % sodan edellisestä tasosta ja suuri osa saaduista valuutoista täytyi käyttää koneisiin, laivalevyihin jne. Ilman ulkomaisia lainoja, joista Ruotsin antama on suurin, tuskin olisimme selviytyneet, sillä vaikka saamiemme lainojen kokonaismäärä on ollut varsin rajoitettu, ne ovat tuoneet avun sekä vahingonkorvausteollisuuden että elintärkeän huollon solmukohtiin.

  Ei ole tässä yhteydessä tarpeen ryhtyä kuvaamaan maamme talouselämän kieltämättä mutkittelevaa kulkua välirauhansopimusta seuranneiden vajaan kahdeksan viime vuoden aikana. Kun me tänä päivänä voimme todeta, että pääosa varsinaisista jälleenrakennustehtävistä on jo suoritettu, tapahtuu se syvää tyydytystä tuntien. Ja vaikka kuljetun vaikean taipaleen varrella on nähtävissä pysyvät merkit monista epäonnistumisista; kirvelevin niistä inflaation aiheuttamat menetykset suurelle joukolle kansakunnan kunnollisimpia jäseniä, niin tietynlainen vaisu ylpeys ei liene epäoikeutettu, niin suuri on ollut täydellisen epäonnistumisen vaara.

  Sotakorvaussuorituksista on jäljellä enää vajaat 4 %, jolloin kuitenkin on pidettävä muistissa, että 1/4 alkuperäisestä vuoden 1938 dollareissa lasketusta määrästä on neuvostohallituksen päätöksellä poistettu. Tämän vuoden syyskuussa on koko jäljelläoleva sotakorvausvelvollisuus täytetty. Me laskemme, että Suomi tulee kahdeksan vuoden aikana käyttäneeksi sotakorvauksiin suunnilleen valtion budjetin yhden vuoden loppusummaa vastaavan menoerän.

  Luovutetun alueen väestö on sijoitettu uusiin oloihin, niin, että sillä on suurin piirtein samat mahdollisuudet kuin muulla väestöllä ottaa osaa maan tuotantoelämään. Tämä on vaatinut suurisuuntaisen maareformin toteuttamista. Kymmeniätuhansia uusia tiloja tarpeellisine viljelysmaineen ja asuntoineen on muodostettu. Lasketaan, että noin 80 % siirtoväen asuttamisesta on jo toteutettu, ja että koko valtava tehtävä tulee loppuunsaatetuksi vuoden 1954 kuluessa. Kun valtio on korvannut siirtoväelle, tosin jyrkkää alentamisasteikkoa käyttäen suurempiin omaisuuksiin mentäessä, indeksiehtoisin obligaatioin alueluovutuksen aiheuttamat menetykset, on valtion varoja tähän mennessä käytetty sekä asutustoimintaan että korvauksiin kaikkiaan niin paljon, että sekin vastaa arviolta yhden vuoden budjetin loppusummaa. Tähän sisältyy myös Lapin jälleenrakentaminen, joka on jo loppuunsaatettu.

  Maamme maatalouden rappiot on saatu korjatuiksi ja uutta peltoa menetettyjen tilalle raivatuksi niin, että maatalous nykyhetkellä tuottaa jo enemmän kuin vuonna 1939. Myös muilta aloilta voidaan esittää vastaavia ja parempiakin tuloksia. Niinpä teollisuus on menetyksistään huolimatta saavuttanut tuotantovolyymin, joka on noin 3/4 suurempi kuin vuonna 1938. Vientiteollisuuden tehokkaan jälleenrakentamistyön ansiosta oli vientiteollisuutemme vientivolyymi viime vuonna 103 % sodanedellisestä. Siten olemme voineet käyttää hyödyksemme ne edulliset suhdanteet, jotka puunjalostustuotteilla on ollut maailmanmarkkinoilla ja joihin viime vuoden poikkeuksellisen edullinen taloudellinen kehityksemme tärkeältä osalta rakentuu.

  Myös ulkomaankauppamme on noussut siitä aallonpohjasta, missä se oli sodan päättyessä. Ulkomaankauppamme kokonaisvaihto oli vuonna 1945 - tuona vuonna vallinneen markan ja dollarin keskikurssin mukaan laskien - 134 milj. dollaria. Vuonna 1951 kokonaisvaihto - dollarin nykykurssin perusteella laskien - oli jo 1482 milj. dollaria. Myös ulkomaankauppamme rakenteessa on tänä aikana tapahtunut huomattavia muutoksia, joista merkittävin on kauppasuhteittemme kehittyminen Neuvostoliiton kanssa. Kaupankäynnillä Neuvostoliiton kanssa on sodan jälkeisinä vaikeina vuosina ollut ja on vieläkin aivan erikoisasema Suomen ulkomaankaupassa, mitä ilman mm. raaka-aine- ja elintarvikehuoltomme olisi joutunut voittamattomiin vaikeuksiin. Tuonti Neuvostoliitosta on tyydyttänyt esim. viljan, sokerin, väkilannoitteiden, rehujen ja nestemäisten polttoaineiden tuontitarpeen. Tämä tuonti on maksettu sellaisilla tuotteillamme, joiden sijoittaminen muualle maailmanmarkkinoille olisi ollut suureksi osaksi täysin mahdotonta. Valuuttojen puutteen tai tavarain saantivaikeuksien vuoksi ei tuonti Neuvostoliitosta olisi ollut ainakaan olennaisesti muualta korvattavissa. Laajan vapaan kauppavaihdon aikaansaaminen Neuvostoliiton kanssa on ollut, sen voi epäröimättä sanoa, sodan jälkeisen elpymisemme tärkeimpiä tekijöitä.

  On luonnollista, että talouselämän ripeä nousu on koitunut kansalaisten toimeentulon paranemiseksi. Vaikka kansantulolaskelmat tapahtuneen inflaation johdosta ovat jossakin määrin epävarmoja, voimme melkoisella varmuudella todeta, että kansalaisten elintaso keskimäärin on Suomessa nykyisin korkeampi kuin se oli ennen sotaa. Mutta eräs jälleenrakennustehtävä on vielä kesken, ja se on asuntokysymyksen hoitaminen. Huolimatta siitä, että valtio on merkittävin erikoistoimenpitein tukenut asuntorakennustoimintaa ja että rakennusvolyymi on ollut viime vuosina suurempi kuin koskaan aikaisemmin, emme ole vielä läheskään voineet täyttää asuntojen vajausta. Mutta kun nyt muut suuret jälleenrakennustehtävät on ratkaistu, voimme kohdistaa entistä tehokkaamman huomion myös asuntokysymykseen.

  Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että Suomi on taloudellisessa kehityksessä saavuttanut tai saavuttamassa erään päätepisteen: sodan hävitykset ja seuraukset on korjattu, uuden rakentamisen vaihe on alkamassa.

                                                             * * *

Kuvaus Suomen nykyhetkestä jäisi varsin epätäydelliseksi,jos sivuuttaisimme maamme ulkopolitiikan. Suomen asemassa olevalle maalle vakiintuneilla ulkopoliittisilla suhteilla on ratkaiseva merkitys.

  Valtakunnan nykyinen presidentti J.K. Paasikivi määritteli syksyllä 1944 pääministeriksi tultuaan Suomen ulkopolitiikan tärkeimmäksi tehtäväksi keskinäiseen luottamukseen ja arvonantoon perustuvan hyvän naapurisovun aikaansaamisen Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Tämä ohjelma saavutti vastakaikua Neuvostoliiton taholla. Kun suhteiden tarkempi järjestäminen Suomen ja Neuvostoliiton kesken katsottiin molempien maiden elinetujen mukaiseksi, solmittiin huhtikuun 6. päivänä 1948 ystävyys- ja avunantosopimus, joka yhdessä rauhansopimuksen kanssa muodostaa perustan Suomen ja Neuvostoliiton välisille suhteille.

  Ystävyys- ja avunantosopimuksen sisältö on ulkomaillakin niin tunnettu, että sen yksityiskohtainen selostaminen ei ole tarpeen. Sopimus sisältää sekä sotilaallisia että poliittisia, taloudellisia ja kulturellisia määräyksiä. Sotilaallisten artiklojen ydin on siinä, että Suomi ja Neuvostoliitto tietyin edellytyksin käyvät sotilaalliseen yhteistyöhön Suomen alueella, jos Suomi joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi.

  Se sotilaallisluontoinen sopimus, joka edellämainittuun  ystävyyssopimukseen sisältyy, ei ole ainoa Pohjois-Euroopan historiassa. Varsin mielenkiintoisen vertauskohdan tarjoaa se sotaliitto, jonka Ruotsi ja Venäjä solmivat keskenään vuonna 1724 isonvihan päätyttyä. Sallittakoon siitä lyhyt selonteko.

  Uudenkaupungin rauha elokuun 20. päivänä 1721 merkitsi Ruotsille Itämeren takaisten valloitusten menettämistä ja rajan siirtymistä Suomessa Virolahdelta Laatokan pohjoispuolelle, mikä on suunnilleen rajana nyt Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuodesta 1940 lähtien. Ruotsin politiikan johdossa niinä vaikeina vuosina, jotka seurasivat Uudenkaupungin rauhaa, oli suomalainen valtiomies Arvid Horn. Hänen tehtäväkseen tuli turvata rauha sodan hävittämälle maalle ja huolehtia, että talouselämän nousu loisi sille uuden menestyksen. Hornin ulkopolitiikka tähtäsi hyvien naapuruussuhteiden ylläpitämiseen Venäjän kanssa. V. 1723 Venäjä esitti Ruotsille liittosopimuksen solmimista. Ehdotus kohtasi Ruotsissa voimakasta vastustusta, mutta tuli kuitenkin hyväksytyksi. Sopimus allekirjoitettiin helmikuun 22. päivänä 1724. Sopimus oli luonteeltaan sotilaallinen liitto, jonka mukaan kumpikin osapuoli sitoutui keskinäiseen avunantoon, jos toinen osapuoli joutui hyökkäyksen kohteeksi. Ruotsin velvollisuus ottaa 10 000 miehen suuruisella armeijalla osaa Venäjän puolustamiseen rajoittui Eurooppaan eikä ulottunut sotatoimiin Turkkia vastaan. Sopimuksen sisällöstä on edelleen mainittava, että ruotsalaisen ylipäällikön tuli saada paikka Venäjän sotaneuvostossa ja että ruotsalaisia joukko-osastoja ei saanut, mikäli mahdollista, erottaa kauaksi toisistaan. Sopimus oli solmittu 12 vuodeksi.

  Vaikka sotapuolue oli rauhan vallitessa kasvanut Ruotsissa, onnistui Hornin v. 1735 uudistaa sopimus 12 vuodeksi, jonka yhteydessä sopimukseen tuli mm. sellainen muutos, että ruotsalaisten joukko-osastojen ei tarvinnut palvella Puolassa, jos yhteinen sotilaallinen esiintyminen tulisi kysymykseen. Kun Horn sitten v. 1738 syöstiin vallasta, muuttui Ruotsin politiikka, ja Ruotsi julisti Ranskan yllytyksestä sotaliittoa irtisanomatta Venäjää vastaan sodan 1741. Se päättyi Turun rauhaan, jossa raja Suomessa siirrettiin Kymijoelle.

  Myönnän kernaasti, että selonteko v. 1724 liittosopimuksesta poikkeaa varsinaisesta aiheestani, mutta en ole jaksanut vastustaa houkutusta houkutusta esittää se tässä yhteydessä. Tämä selonteko näet palauttaa mieliimme, että se valtakunta, jolla oli vastuu Suomen kohtaloista, ajankohtana, joka tarjoaa monessa suhteessa yhtymäkohtia Suomen nykyiselle tilanteelle, näki tarpeelliseksi tehdä sotilasliiton suuren itäisen naapurimme kanssa, jotta rauha olisi turvattu ja maalle taattu edellytykset uuteen taloudelliseen nousuun. Mutta tämä rinnastus tekee myös selväksi sen, miksi me suomalaiset pidämme järkkymättä kiinni Neuvostoliiton kanssa solmimastamme ystävyys- ja avunantosopimuksesta sekä siitä rauhanpolitiikasta, joka sopimuksessa saa ilmaisunsa. Tältä pohjalta lähtien Suomi katsoo, että se on saavuttanut vakaan, turvatun aseman ulkopolitiikassaan. Luottamuksellinen yhteistyömme Neuvostoliiton kanssa ei ehkäise Suomen perinteellistä läheistä yhteisymmärrystä pohjoismaisten veljeskansojen, ensi sijassa Ruotsin kanssa, enempää kuin vilkkaita kaupallisia yhteyksiä vanhojen läntisten kauppatuttaviemme kanssa.

  Selontekoni Suomen nykyhetkestä päättyy tähän. Olen pyrkinyt osoittamaan, että maamme on kyennyt voittamaan sodan tuottamat vaikeudet ja on nyt saavuttamassa tai jo osittain saavuttanut vakiintuneet olosuhteet maan kehitykseen määräävimmin merkitsevillä aloilla. Meistä itsestämme, kansallisesta itsekuristamme, harkintakyvystämme ja hermoistamme riippuu, voimmeko lunastaa ne lupaukset, joita viimeaikainen suotuisa kehitys on antanut.