Diplomaatti ja totuus

Kun kinkussamme ei enää ole mitään kalvettavaa ja viimeinen joulukynttiläkin on hetken hehkunut ja sitten sammunut, niin voimme käyttää loppiaisaattomme hyödylliseen mietiskelyyn. Eräs kallis lukijamme on lähestynyt meitä kirjeellään, joka tosin ei millään tavalla ratkaisevasti vaikuta maailman historian kulkuun. Mutta se antoi kuitenkin aiheen tähän kirjoitukseen, koska siinä aivan hämmästyttävällä tavalla sekoitettiin käsitteet valhe ja diplomatia, jopa sillä tavalla, että nämä olisivat suorastaan sama käsite. Näin ollen meidät on miltei pakotettu pohtimaan, millä tavoin diplomaatin on suhtauduttava totuuteen.

Kun kiiruhdan vastaamaan, lainaan englantilaisen Harold Nicolsonin, diplomaatin, journalistin ja kirjailijan, määritelmää. Hänen ihannediplomaatillaan on seuraavat ominaisuudet: totuudenrakkaus, täsmällisyys, rauhallisuus, kärsivällisyys, hyvä luonnonlaatu, vaatimattomuus ja uskollisuus. Voit kysyä, unohtuivatko äly, tiedot, arvostelukyky, varovaisuus, vieraanvaraisuus, viehätysvoima, ahkeruus, rohkeus ja vielä tahtikin. Eivät unohtuneet. Kuuluvat asiaan ilman muuta.

Kaikki diplomatian teorian nykyaikaiset käsittelijät toistavat totuudenrakkauden ratkaisevaa merkitystä diplomatiassa. Ranskalainen suurlähettiläs Charles de Chambrun kirjoittaa: "Lähtien kunniankäsitteestä diplomatia perustuu annettuun sanaan. Ja kuitenkin, kuinka maallikot mielellään yhdistävätkään valheen ja diplomatian?" Hän toteaa, kuinka käsite petollisesta diplomatiasta on levinnyt laajalle, ja kysyy, mistä tämä vaikeasti korjattava virhe on saanut alkunsa. Hänen vastauksensa on: Odysseuksesta ja Machiavellistä.

Mitä Odysseukseen tulee tapaa Chambrun hänet matkoillaan ranskalaistyylisen makuukamaridiplomatian kukan, kauniin Kirke-velhon luona vierailtaessa. Lemmenvuoteella oli vain poliittinen tarkoitus. Ja kun Chambrun sanoo, että Machiavellin politiikan oppiin sopii valhe kuin käsi hansikkaaseen, voimme hyvin muistaa, että niin Benito Mussolini kuin Adolf Hitlerkin pitivät Machiavelliä suurena oppi-isänään. Kieltämättä ainakin italialaisella kirjailijalla on ollut suuri vaikutus maailmanpolitiikan muotoiluun, vaikkakin jo veijarien vuosisadalla Montesquieu saattoi kirjoittaa: "Aletaan parantua machiavellismistä, ja parannutaan joka päivä enemmän ja enemmän." "Mutta voi", sanoo Chambrun, "herkkäuskoisten korvien tavoittamat ääniaallot ovat Machiavellin palveluksessa. Ja näin modernisoituu hänen kuolematon kaksinaisuutensa."

On tietysti muitakin syitä, jotka mustaavat diplomatian mainetta. Jo vanha suomalainen arkkiveisu toteaa: "Älä usko ihmisiin, vaikka kuinka ylhäisiin." Kun lähettilään tehtävät renessanssin aikaan Italian pikkuvaltioiden kesken tulivat vakinaisiksi ja diplomatiasta muodostui ammatti, antoi aikakausi alan moraaliin oman leimansa. Ja niin myös pidetään bysanttilaisen itämaishenkisen ajatustavan vaikutusta määräävänä. Mutta kun diplomatian alkuvaiheet juontuvat antiikin ajoilta, oli tämän alan edustajilla jo silloin tietysti myös oma jumalansa. Tämä oli Hermes, roomalaisten Mercurius, joka Odysseustakin oli auttamassa Kirken luona. Muistetaanhan, että Hermes edusti entisaikoina viehätysvoimaa, kepposia ja oveluutta. Samana päivänä, jona hän syntyi, hän varasti veljeltänsä Apollolta viisikymmentä nautaa ja kätki ne luolaan, minkä jälkeen meni rauhassa nukkumaan. Zeus ihastui tästä taitavuudesta niin, että käytti Hermestä myöhemmin mitä arkaluontoisimpiin diplomaattisiin tehtäviin, mm. antoi hänen murhata satasilmäisen Argoksen. Kreikkalaiset pitivät sitten Hermestä matkailijoitten, kauppiaitten ja varkaitten kilttinä, mutta häikäilemättömänä herrana. Hän oli tavattoman suosittu, mutta ei nauttinut vakavaa kunnioitusta. Sen vuoksi myöhemmän ajan diplomaatit ovat usein pahoitelleet, että tulikin silloin valituksi sellainen jumala.

Valheella on lyhyet jäljet, sanoo viisas suomalainen sananlasku. Olemme tässä lainannut vain itseämme viisaampia, jotka ovat todenneet, että moraalinen diplomatia kantaa hedelmän, mutta että moraaliton lopuksi kääntyy itseään vastaan. Kuinka totuutta on syytä noudattaa leikinlaskussakin, siitä meillä on hyvänä esimerkkinä englantilaisen suurlähettilään sir Henry Wottonin tapaus. Hän kirjoitti erääseen augsburgilaiseen albumiin piloillaan: "Diplomaatti on kunniallinen mies, joka on lähetetty ulkomaille valehtelemaan maansa hyväksi." Joku sir Henryn vihamies kanteli tästä kuninkaalle, Jaakko I:lle. Sir Henryltä meni virka ikipäiviksi, eikä mikään vitsinselittely enää auttanut.

Totuudessa pysyminen edellyttää myös sitä, ettemme koskaan lupaa sellaista, mitä emme voi täyttää. Keisari Wilhelm II kuvitteli tietyllä tavoin olevansa oma ulkoasiainministerinsä. Neuvostohallituksen julkaisema kirjeenvaihto hänen ja keisari Nikolai II:n välillä todistaa selvästi, miten tärkeänä hän piti ulkopoliittisia tehtäviään. Suomeakin sivuaa muudan huomattava välikohtaus vuodelta 1905, jolloin keisarit pitivät salaista neuvottelua huvipurressa Koivistolla. Tällöin majesteetit allekirjoittivat henkilökohtaisesti Saksan ja Venäjän välisen liittosopimuksen. Sitten keisarit menivät kotiin, mutta siellä ministerit, kummassakin hovissa, kieltäytyivät vahvistamasta sopimusta. Niin vähän maailman mahtavimmat hallitsijat, jotka aikoivat ryhtyä ohjaamaan maailmanhistorian kulkua, mahtoivat tosiasioille.

Kolmekymmentä vuotta sitten Amerikan Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, suuri rauhantekijä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, perusti kansainliiton. Kun hän tuli kotiin, Amerikan kansa äänesti hänet nurin. Ja kansainliitto sai yritellä ilman amerikkalaisia.

Veljenpoika