Sopimus Berliinistä.

Se "valtojen liikkuminen", josta tuli kirjoitetuksi pari viikkoa sitten, näyttää nyt jatkuvan, tällä kertaa varsin lähellä meitä, Keski-Euroopassa, Saksassa, Berliinissä. Vuoden 1970 maaliskuun 26. päivänä alkaneet neljän suurvallan Berliinin asemasta käymät neuvottelut ovat johtaneet siihen, että vuoden 1971 elokuun 23. päivänä, 33. istunnon jälkeen, on allekirjoitettu sopimus Länsi-Berliinin asemasta. Jäljellä ovat saksalaisten osapuolten välillä käytävät neuvottelut sopimuksen edellyttämistä yksityiskohtaisista järjestelyistä ja tietenkin asianomaisten maiden kansanedustuslaitosten hyväksyminen.

Ei ole syytä lähteä selostamaan sopimuksen sisältöä. Tämä johtuu osaksi siitä, että sopimusta ei ole julkaistu, vaan sitä on pidetty ehdottoman salaisena, osaksi taas siitä, että sopimuksesta ja sen yksityiskohdista on eri puolilla tapahtuneiden vuotojen jälkeen ehditty kirjoittaa enemmän kuin tarpeeksi. Mutta eräitä yleisiä huomioita ja johtopäätöksiä on ehkä paikallaan tehdä tämän lännen ja idän kesken saavutetun yhteisymmärryksen tiimoilta, jota tunnettu ranskalainen sanomalehti "Le Monde" pitää tärkeimpänä myönteisenä ratkaisuna Euroopan sodanjälkeisessä kehityksessä sitten vuonna 1955 solmitun Itävallan valtiosopimuksen.

Berliini, tarkemmin sanoen Länsi-Berliini on ollut sodan päättymisestä lähtien maailmanpolitiikan kuuma peruna. Vuosina 1948-49 koetti Stalin savustaa länsivallat pois Länsi-Berliinistä sulkemalla sen kaikki maayhteydet länteen. Yhdentoista kuukauden kuluttua saarto lakkasi. Vuonna 1958 Hrushtshev antoi läntisille miehitysvalloille kuuden kuukauden määräajan poistua Länsi-Berliinistä. Nämä eivät noudattaneet käskyä, jota ei yritetty panna täytäntöön voimatoimenpitein.

Kun nyt laadittua sopimusta tarkastellaan edellä mainittujen yritysten valossa, joiden tarkoituksena oli tarpeen tullen sotilaallisin keinoin ajaa länsivallat ja Länsi-Saksa pois Länsi-Berliinistä, niin voidaan todeta suuren muutoksen tapahtuneen Neuvostoliiton politiikassa. Ne poliittiset johtajat lännessä, jotka suhtautuvat kaikissa asioissa epäillen Neuvostoliittoon, sanovat tosin, että muutos on vain näennäinen ja taktillinen, sillä myös nyt hyväksytyn sopimuksen tarkoitus on ajan kanssa työntää länsi pois Berliinistä. Varmaa tietysti on, että tällainen kehitys oli Neuvostoliitolle mieluisa, mutta se on silti selvillä, että reaalisia mahdollisuuksia siihen ei ole näköpiirissä.

Kuten tunnettua monet lännessä pitävät hyökkäävää Neuvostoliittoa vähemmän vaarallisena kuin yhteistyön merkeissä kiinnitarttuvaa ja yhteistyöhön imeytyvää Neuvostoliittoa.

Pitkään jatkuneiden neuvottelujen luonnetta voidaan kenties kuvata siten, että ne olivat taistelua status quosta, vallitsevasta tilanteesta. Neuvostoliitto koetti muuttaa status quota ja sama oli alunperin myös läntisten suurvaltojen tarkoitus. Pian neuvottelujen aikana kuitenkin kävi selväksi, että lännen piti luopua toiveistaan saada joitakin periaatteellisesti tärkeitä sille myönteisiä muutoksia olemassaolevaan tilaan ja sen jälkeen se tuli kohdistamaan huomionsa status quon säilyttämiseen. Kun nyt perästä päin laaditaan välitilinpäätöstä siitä, mikä puoli voitti ja mitä, voidaan Länsi-Saksan taholta esittää saavutuksina eräitä käytännöllisiä järjestelyjä liikenteen, liikkumisen sekä taloudellisten ja sivistyksellisten suhteiden alalla. Ne helpottavat länsiberliiniläisten asemaa. Mutta olisi liikaa sanoa, että ne olisivat tienneet muutosta itse Länsi-Berliinin asemaan, statukseen. Neuvostoliiton osalta nämä käytännölliset järjestelyt merkitsivät kyllä myönnytystä ja Itä-Saksan osalta suorastaan tappiota. Mutta itse Länsi-Berliinin valtiollisen aseman osalta sopimus ei vain vahvista olemassaolevaa tilaa, vaan vähentää Länsi-Saksan oikeutta käyttää Länsi-Berliinin aluetta valtioelimiensä toimintapaikkana. Näin on asianlaita, kun Länsi-Saksan liittopäivät eivät saa - kuten tähän asti - pitää istuntojaan Länsi-Berliinissä. Siellä ei liioin saa suorittaa presidentinvaalia.

Oikeassa siis ovat ne tarkkailijat, jotka ovat todenneet, että länsi piti kiinni Länsi-Berliinin asukkaiden oikeuksista ja heitä koskevien olosuhteiden parantamisesta, kun taas Neuvostoliitto pyrki saamaan etuja Länsi-Berliinin erikoisaseman, valtiollisen statuksen määrittelyssä. Neuvostoliitolle ainakaan ei ole välitöntä vahinkoa siitä, että kulkuyhteydet yleensä ja erityisesti asukkaiden kontaktit Itä-Saksaan paranevat, mutta sille oli tulevaisuuden kannalta tärkeää, että Länsi-Berliinin asema liittotasavaltaan kuulumattomana valtiollisena yksikkönä säilyy ennallaan. Viime aikoina Länsi-Berliinillä ei tosin ole enää ollut sanottavaa arvoa Saksojen tulevan yhdistymisen symbolina; tämän sopimuksen jälkeen siitä ei voi enää lainkaan puhua.

Taloudellisesti Länsi-Berliini tästä lähtien kuten tähän astikin kuuluu Länsi-Saksaan. Mikään tuottava osa länsisaksalaista talousaluetta Berliini ei ole. Liittotasavalta joutuu vuosittain maksamaan Länsi-Berliinin talouselämän tukemiseksi noin 7 miljardia Suomen markkaa, mikä on enemmän kuin puolet koko Suomen valtion menoista. Länsi-Berliinin asukasluku nykyään on 2,2 miljoonan paikkeilla.

Sopimus otettiin suorastaan innostunein mielin vastaan sekä lännessä että miettimisajan jälkeen tyydytyksellä myös idässä. Mutta monet merkit viittaavat siihen, että läntisissä maissa olisi nousemassa epäileviä käsityksiä sopimuksen hyödyllisyyden suhteen. Englantilainen hallituspuolueen sanomalehti "Daily Telegraf" kirjoittaa, että ilmassa on epäuskottavuuden tuntua, mikä merkitsee sitä, että on turhaa odottaa sopimuksen tuovan jännityksen laukeamista ja suojasäätä. Totta tietenkin on, että se, joka kuvittelee sopimuksen tuoneen ehdottoman, absoluuttisen varmuuden siitä, että Berliinin suunnalla tästä lähtien tulee olemaan hiljaista ja rauhallista kuin taistelun jälkeen Shipkosolassa, hän erehtyy. Sopimus luo Berliinin kysymyksessä vain ehdollisen, relatiivisen rauhan, joka riippuu loppujenkin lopuksi siitä, millaiseksi lännen ja idän yleiset poliittiset suhteet kehittyvät. Jos käy niin, että syystä tai toisesta lännen ja idän välit huononevat ja lähestytään jäätymispistettä, Berliinistä tehty sopimus ei voi estää sitä, että huonontuneiden suhteiden vaikutus näkyy täälläkin. Nyt aikaansaadun sopimuksen ylimalkaiset säännökset eivät kykene torjumaan paikallista kriisiä, mikäli sellainen syntyy maailmanlaajuisessa mitassa.

Kun lännessä on yleisenä se rajoitetussa merkityksessä oikea käsitys, että Neuvostoliitto on tehnyt huomattavia myönnytyksiä, kysytään yleisesti, miksi se näin menetteli. Selityksiä on monia. Kiinan uhka, Euroopan turvakokouksen aikaansaaminen, Neuvostoliiton tunkeutuminen vastustajaleirin sydämeen Eurooppaan, Naton heikentäminen, DDR:n kurissapitäminen jne. Yksikin näistä voi olla oikea perustelu, mutta yhtä hyvin kaikki yhteensä.