Haastattelulausunto kuolemanrangaistuksesta 30.11.1936

Lyhyen haastattelulausunnon puitteissa on hieman uskallettua lausua mielipiteensä kuolemanrangaistuksesta, sillä kannanotto tähän suureen kysymykseen vaatisi laajat perustelut. En näet ole niitä onnellisia, joille tämä kysymys on uskonasia - myötä taikka vastaan - ja jotka eivät niinollen perusteluja kannanotolleen tarvitse.

Meillä on tullut varsin yleisesti tavaksi puhua kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta, s.o. valtiovalta on muka oikeutettu riistämään hengen rikoksentekijältä. Tämä on nähdäkseni väärä lähtökohta. Rangaistus sellaisenaan määräytyy yhteiskunnan itsesuojelutarpeen mukaan ja siinä on rangaistuksen oikeutus. Jollei valtiovalta muutoin kykene ylläpitämään oikeusjärjestystä ja suojelemaan oikeusjärjestyksestä määräävän tahdon suojatuiksi korottamia intressejä, niin täytyy katsoa, että tämä välttämättömyys tuo valtiolle oikeutuksen kuolemanrangaistuksen käytäntöönottamiseen. Jos tämä lähtökohta hyväksytään, jää tarkasteltavaksi onko kuolemanrangaistus meillä tällä kertaa yhteiskunnan itsesuojelutarpeen vaatima. Käsitykseni on, että näin ei asianlaita ole. En ole voinut tulla vakuuttuneeksi siitä, että kuolemanrangaistuksen käytäntöönotolla olisi käänteentekevä merkitys ennakkoehkäisevässä mielessä, enkä edes siitä ole selvillä, missä määrin sen preventiivinen vaikutus olisi voimakkaampi kuin tarkoitustenmukaisten vapausrangaistusten. Ja vaikka rikollisuustilanne nimenomaan henkirikosten ohella on erittäin huolestuttava, emme sentään ole sellaisessa pakkotilassa, että meidän täytyisi mennä kokeilemaan tiellä, jolle vain äärimmäinen hätä oikeuttaa.

Kysymys kuolemanrangaistuksen käytäntöönottamisesta on niin suuri asia, että sitä ei missään tapauksessa saisi ratkaista jonkin oikeutettua vihaa mieltäkääntävän raakuutensa johdosta herättävän väkivallantyön aiheuttaman vastavaikutuksen vallassa.

Helsingissä marraskuun 30 päivänä 1936.