`Kirjallisesta varastelusta`

Eräässä arvossapidetyssä aikakauslehdessä on äskettäin puututtu varsin lujalla kädellä kirjalliseen varkauteen. On esitetty kaksi tuoretta tapausta. Toinen tarkoittaa kirjailija K.M. Walleniusta, jonka todetaan kirjaansa "Miesten meri" sivukaupalla jäljentäneen tai mukailleen Paulaharjun kirjasta "Ruijan suomalaisia". Toinen tapaus taas on eräs nimeltä mainitsematon professori, jonka väitetään omalla nimellään julkaisseen Rafael Erichistä saman muistokirjoituksen, minkä Toivo Kaukoranta vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut ja julkaissut.

Kun luki tuon näppärästi tehdyn pätkän kirjallisesta varastelusta, niin tuli paha maku suuhun. Ei sen vuoksi, että asia yleensä oli otettu puheeksi, vaan siitä syystä, millä tavalla se esiteltiin.

Kun käymme omasta puolestamme käsittelemään tätä asiaa, niin on valittavana kaksi tekotapaa. Esittelyn voisi ensiksikin virittää moraalisesti paheksuvaan sävyyn ja ottaa arvon professori puolustettavaksi, koska kirjoitelmassa väitetään, että hän on muistopuheena Suomalaisessa Tiedeakatemiassa pitänyt Kaukorannan kirjoituksen niin muuttamattomana, että on omasta päästään lisännyt siihen ainoastaan yhden lauseen. Tähän voisi panna jyrkän vastalauseen, sillä professorin puhe sisälsi toki paljon omaa, suurimman osan suorastaan. Selonteko Erichin kirjallisesta tuotannosta oli professorin omasta kynästä, tai olisiko syytä sanoa varovaisemmin niin, että se ei ollut ainakaan tuosta Kaukorannan kirjoituksesta otettu. Professorin muistopuheessa ei ollut muuta Kaukorannan käsialaa kuin kaikki arvioinnit Erichin henkilöllisyydestä ja yleisestä merkityksestä. Aikakauskirjan väite, että muistopuhe olisi ollut yhtä lausetta lukuunottamatta varastettu Kaukorannalta, on huimasti liioiteltu, sillä paitsi muita lainauksia ainoastaan professorin puheen laaja ja kaunis loppukappale on yhtä lausetta lukuunottamatta sanasta sanaan sama kuin Kaukorannalla. Kun siis tosiasiat ovat tällaiset niin olisihan mainiosti voinut valita sellaisen käsittelytavan, että olisi kohonnut moraalisuuden tikapuiden korkeille askelmille ja sieltä peitonnut onnetonta kynäniekkaa, joka on erehtynyt liioittelun syntiin, koska ei ole itse kontrolloinut huhua, vaan kertonut kuulemansa totena. Viimeaikaisessa kotimaisessa käytännössä tällainen menettelytapa on osoittautunut yleiseksi ja menestyksekkääksi erilaisten ns. rötösten puolustelussa. Olisihan tässäkin voinut sanoa, että yhteiskunta näyttää nostattaneen jonkinlaisen ryhtiliikkeen juristeja, tuota maan suolaa, vastaan.

Toinen linja kirjoitelman käsittelemisessä kulkisi taas aivan muita teitä. Voitaisiin sanoa näin: Wallenius, viraton kenraali ja köyhä kirjailija, kyllä passaa nostaa tikun nenään koko kansan tuomittavaksi turmeltuneena rikollisena, lahjattomana plagioijana ja itsekkäänä etuilijana, joka ei suostu lähettämään osaa tekijäpalkkiostaan Ouluun. Walleniuksen nimi sopii kyllä saattaa julkisuuteen. Mutta tuo professori sensijaan piti jättää anonymiteetin suojaan. Tästä käsin edeten voisi sitten kysyä, että jos Wallenius olisi ollut lakitieteen professori ja Suomalaisen Lakimiesliiton puheenjohtaja, omistanut kokonaisen kasan suurten kustannusyhtiöiden osakkeita ynnä muita arvopapereita sekä muutamia kivitaloja, niin olisikohan hänen nimeään vedetty kirjallisen varastelun yhteydessä esille eräässä aikakauskirjassa, jonka kustantaa suurkustantajamme. Ja jos tätä käsittelytapaa tahtoisi johdonmukaisesti noudattaa, olisi pakko kertoa myös professorin tapaus esim. tällaisena. "Karjalan Heimo" -nimisen aikakauslehden 23.3.1946 ilmestyneessä numerossa oli maisteri Toivo Kaukorannan ihailevalla kunnioituksella laadittu muistokirjoitus professori Rafael Erichistä. Kun Suomalaisen Tiedeakatemian piirissä oli pidettävä muistopuhe akatemian kuolleesta jäsenestä suoritti sen akatemian jäsen lakitieteen professori Kaarlo Kaira 10.1.1947. Siinä professori Kaira turvautui edelläkerrotulla tavalla maisteri Kaukorannan korkealaatuiseen työhön. Sehän oli julkaistu lehtisessä, jota tiedeakatemian arvoisat parrat eivät tunne.

Miksi aikakauskirja siis mainitsi Walleniuksen nimen, vaikka siinä "Virittäjän" arvostelussa, johon viitataan, nimenomaan todettiin, että Wallenius ei lie plagioinut Paulaharjua, vaikka onkin käyttänyt "Paulaharjun teosta lähteenä siten, että asia ja aihe on selvästi sama ja että Paulaharjun sana- ja ilmaisuvarastoakin selvästi heijastuu"? Ja miksi aikakauskirja taas jätti professorin nimen mainitsematta? Mutta kuinka professoria koskeva tapaus yleensä saattoi päästä julkisuuteen suurkustantajien kustantamassa lehdessä? Olihan eräässä toisessa lehdessä ryhdytty kustantajan taholta aivan erityislaatuisiin toimenpiteisiin, ettei kertomus professorin kirjallisesta työstä pääsisi toimitusta pitemmälle. Mitään muuta järkevää selitystä ei ole olemassa kuin se, että kustantajan kontrolli mitä päätoimittajan mielestä ja vastuulla lehdessä saadaan julkaista ei ole kaikissa julkaisuissa kehitetty vielä tarpeeksi pitkälle.

Jos näin on asianlaita ja vika siis on epätäydellisessä systeemissä, niin tämän professoriamme koskevan onnettoman tapahtuman seuraukset eivät saa joutua aikakauskirjan päätoimittajan, tai toimitussihteerin enempää kuin tunnetun kirjoittajankaan niskoille. He saavat jäädä virkoihinsa - suosittelisimme - ja tarpeellinen muutos on suoritettava kontrollisysteemissä. Jos toimitussihteeri, joka on suurin syyllinen, erotetaankin, on ansio siitä annettava niille kahdeksalle paimenkirjeelle, joita mainio kirjallisuutemme akateemikko on antanut hänen erottamisekseen.

Kuten ylläolevasta havaitaan kertomus "Kirjallisesta varastelusta" on tässä tehty kahta käsittelytapaa noudattaen ilman että olisi varastettu edes tekotavan ideaa "marxilaisen estetiikan kaksitasoisuudesta".